Barry, olen pulassa, pahemmassa pulassa kuin koskaan ennen — en itseni tähden — Jumala tietää, etten silloin pyytäisi sinunkaan apuasi — vaan toisen olennon vuoksi, joka on minulle rakkaampi kuin koko maailma ja jonka tulevaisuuden hyväksi en kykene tekemään mitään. Et ole tiennyt minun menneen naimisiin. Tein sen varomattomuuden Roomassa; otin vaimokseni pienen espanjalaisen tanssijattaren, jonka olisi pitänyt olla siksi viisas, ettei olisi mieltynyt minun kauniiseen ulkomuotooni — sillä mitään muuta ei minulla ollut hänelle tarjota. Elimme köyhyydessä pari vuotta, ja sitten hän hylkäsi minut päästäkseen loistavampaan asemaan.
Mutta minulle jäi lapsi, ja mistään muusta en välittänytkään. Hänen tähtensä kiitän Jumalaa siitä, että olin laillisesti avioliitossa pienen Lola-paran kanssa, sillä nyt ei ainakaan hänen syntymäänsä sumenna mikään tahra, josta hän voisi minua moittia. Avulias ihminen, joka on minua saattamassa varjojen laaksoon, varoittaa minua kirjoittamaan lyhyesti — pidin lasta luonani niin kauan kuin saatoin; ihmiset olivat ihmeen ystävällisiä, mutta se ei ollut sopiva paikka hänelle. Olen painunut alemmaksi yhteiskunnallisessa asteikossa niidenkin aikojen jälkeen, jolloin sinä tunsit minut, Barry, ja vihdoin lähetin hänet pois, vaikka se mursi sydämeni. Mutta olihan sekin parempi kuin nähdä hänen päivä päivältä menettävän kaiken kunnioituksensa minua kohtaan. Surkean mitätön eläkkeeni lakkaa minun kuollessani, ja hän jää taloudellisesti ihan turvattomaksi. Jo monta vuotta sitten sysäsi sukuni minut luotaan eikä tahtonut tietää minusta mitään, mutta minä nielin ylpeyteni ja vetosin sukulaisiini, rukoillen apua Gillianille, ja he ehdottivat — kirottua armeliaisuuslaitosta! Olin miltei epätoivoinen, kunnes sinä johduit mieleeni. En tunne ketään muuta. Jumalan tähden, Barry, älä hylkää minua. Voin uskoa Gillianin sinulle ja teen sen. Olen määrännyt sinut hänen holhoojakseen; se on kaikki laillisesti järjestetty, ja paperit ovat asianajajallani Lontoossa. Hän on tunnettu mies, ja hänestä huokuu arvokkuutta — viimeinen vetoomukseni säädyllisyyteen! Gillian on Pyhän Sydämen luostarissa Pariisissa. Ainoa lohdutukseni on se, että hänestä ei koidu sinulle rahallista kiusaa, koska olet rikas. Ymmärrän kyllä, mitä ja kuinka tavattoman paljon pyydän, mutta olen kuoleman kielissä, ja puolustukseni on — Gillian. Oi, mies, ole hyvä pikku tyttärelleni! Olen koko ajan toivonut onnellista käännettä, mutta sitä ei ole kuulunut. Ehkäpä en koskaan ole sitä etsinyt, quien sabe? Enää en saa siihen tilaisuutta…»
Allekirjoitus oli vaivoin luettavissa; sen viimeinen kirjain päättyi epävakaiseen viivaan, ikäänkuin kynä olisi pudonnut hervottomasta kädestä.
Jonkun aikaa Craven tuijotti kädessään oleviin irrallisiin arkkeihin kauhun ja pelästyksen vallassa, aluksi tuskin käsittäen niiden sisältöä. Kun sitten John Locken jälkisäädöksen merkitys selvisi hänelle täydelleen, sinkautti hän ne maahan, astui kuistin laidalle ja alkoi katsella satamaan, pureksien viiksiään otsa rypyssä ja tyrmistyneenä.
Lapsi — tyttölapsi! Kuinka hän tahrattuine käsineen voisi antautua lapsen holhoojaksi? Sen ajatuksen pureva iva nostatti katkeran hymyn hänen huulilleen. Sallimus oli kova pariisilaisessa luostarissa olevaa lasta kohtaan — kevytmielinen isä, ja nyt rikollinen holhooja! Mutta olihan sallimus jo tänä aamuna sekaantunut leikkiin hänen puolestaan — vain pari minuuttia, eikä enää olisi ollut holhoojaa ottamassa vastaan uskottua tehtävää. Sallimuksella oli ilmeisesti samanlainen mielipide armeliaisuuslaitoksista kuin John Lockella.
Hän muisteli Lockea sellaisena kuin oli tuntenut hänet vuosia sitten Pariisissa; mies oli ollut kaksikymmentä vuotta häntä vanhempi — pennitön ja hillitön, mutta vastustamattoman miellyttävä, tyhjäntoimittaja ja tuhlaaja, mutta ylpeä kuin espanjalainen, maailmanmies, jolla oli pojan sydän ja vain yksi vihamies, hän itse, heikko, mutta rakastettava; risainen takki, mutta ruhtinaallinen käytös; idealisti, mutta maailman murjoma.
Craven luki kirjeen toistamiseen. Locke oli sitonut hänen kätensä — hänellä ei ollut valinnan varaa, hänen täytyi ottaa vastaan hänelle uskottu tehtävä. Millainen jälkisäädös! Jos John Locke olisi tietänyt, olisi hän varmasti mieluummin uskonut tyttärensä vaikkapa »laitoksen» hellään hoivaan. Mutta Locke ei ollut tiennyt ja oli luottanut häneen.
Se ajatus oli kuin äkkiä vaikuttava kannus, kiihoittaen häntä voimakkaammin kuin mikään muu, pusertaen esille kaikki hänen luonteensa parhaat ja lujimmat piirteet. Muutamissa tunneissa hän oli romahtanut korkeudesta, jossa hän itsekkyytensä sokeudessa oli leijaillut, pohjattomalta tuntuvaan itsearvioinnin kuiluun, mutta synkimmällä hetkellä, kun hänen maailmansa oli ollut pirstaleina hänen jaloissaan — oli tullut tämä. Hänelle oli vielä annettu tilaisuus. Cravenin leuka painui päättävään asentoon, kun hän pisti kuolevan Locken vetoomuksen taskuunsa.
Hän repäisi auki toisen kirjeen. Se oli, kuten hän oli arvannut, asianajajalta ja vain vahvisti Locken kirjeen sisällön, lisäksi ilmoittaen, että Locke oli kuollut muutamia tunteja sen jälkeen, kun oli kirjoittanut sanotun kirjeen, ja että asianajaja oli lähettänyt asiasta tiedon pariisilaisen luostarikoulun johtajattarelle.
Craven palasi arkihuoneeseensa kirjoittamaan sähkösanomia.