III
RADALLA sattuneen kiskovian vuoksi jyristi laivan saavuttua Marseillesista lähtenyt juna Pariisin Lyon-asemalle pari tuntia myöhästyneenä. Craven ei ollut nukkunut. Hän oli luovuttanut makuupaikkansa sodassa haavoittuneelle matkustajatoverilleen ja istunut valveilla koko yön liian täyteen ahdetun, hiostavan kuuman vaunun tukehduttavan ummehtuneessa ilmassa ja jalat puutuneina tilan puutteesta.
Oli maaliskuun alku, ja vaunun lämmön ja aseman raa'an ilman erotus vaikutti häneen vastenmielisesti, kun hän laskeutui junasillalle.
Jättäen Joshion, joka oli kuin kotonaan yhtä hyvin Pariisissa kuin Jokohamassa, huolehtimaan matkatavaroista hän antoi merkin odottavalle ajurille. Hän oli avauttanut vaunujen kuomun, sysäsi hatun takaraivolleen, ja antoi pirteän tuulen puhaltaa kasvoilleen. Nytkähdellen vaunut vierivät rosoisilla kaduilla, joilla näinkin varhaisella aamuhetkellä vilisi väkeä — jokapäiväisiin puuhiinsa rientäviä työntekijöitä — ja hän katseli ohitse kiiruhtavia ihmisiä tottuneen välinpitämättömästi.
Vähitellen hän taukosi katselemastakin erilaisia ihmistyyppejä, omituisia vetelehtijöitä ja vilkasliikkeisiä sanomalehtikioskeja. Hänen ajatuksensa lensivät takaisin Jokohamaan. Oli kulunut kuusi viikkoa, ennenkuin hän oli päässyt lähtemään, kuusi loppumatonta surkeuden ja itsehalveksinnan viikkoa. Hän ei ollut kaihtanut eikä karttanut mitään. Paljon olivat jaappanilaiset viranomaiset hienotunteisen kohteliaasti säästäneet häneltä, mutta sen koettelemuksen jälkeen olivat hänen hermonsa olleet hyvin ärtyneet. Onneksi oli laiva ollut melkein tyhjä, ja hän oli saanut kaipaamaansa yksinäisyyttä. Hän oli tuntenut itsensä hylkiöksi. Hänen olisi ollut mahdoton, kuten hän aikaisemmin oli tehnyt, liittyä mukaan ihmisten täyttämän laivan keveään elämään ja hilpeihin huvituksiin.
Hän etsi mielen huojennusta liikkeestä, ja yksinäisillä kansilla marssitut tunnit antoivat hänelle kestävyyttä, joskaan eivät huojennusta.
Ja aina oli takalistolla Joshio pystyvänä ja alttiina torjumassa häneltä matkoilla välttämättömästi sattuvia pikku vastuksia — jotka olisivat hänestä, kun hän oli ylenmäärin rasittunut, tuntuneet kaksin verroin harmillisilta — osoittaen huolenpitoaan kymmenillä tavoin äänettömästi valvomalla hänen mukavuuttaan.
Craven oli varma, että jaappanilainen tiesi pienessä talossa tapahtuneesta murhenäytelmästä koko paljon enemmän kuin hän, mutta palvelija ei ollut kertonut mitään omasta aloitteestaan, eikä hän ollut kysellyt mitään. Hän ei voinut puhella siitä. Ja Joshio, tutkimaton, pysyi vaiti. Alituisena muistuttajana kaikesta, mitä hän saattoi toivoa unohtavansa, Joshio — kumma kyllä — kävi hänelle entistä välttämättömämmäksi. Aluksi hän huumaantuneessa tilassaan oli tuskin huomannut miehen tahdikkuutta ja huolehtimista, mutta vähitellen hän alkoi tajuta, kuinka paljon hän oli velkaa jaappanilaiselle palvelijalleen. Ja kuitenkin se oli hänen vähäisin kiitollisuuden velkansa. Oli toinen suurempi — elämänvelka. Mitä se lieneekään Cravenille merkinnyt, Joshiolle se oli vuosia sitten Kaliforniassa syntyneen velan yksinkertainen maksu. Että jaappanilaisen mielessä oli ollut enemmän, kun hän teki nopean päätöksensä, siitä ei Craven saattanut olla varma; itämaalaisen siveelliset ohjesäännöt eivät ole samat kuin länsimaalaisen, he tulkitsevat ja tyydyttävät kunnian vaatimukset toisella tavoin. Elämä sellaisenaan ei itämaalaisesta merkitse mitään; sen lopettaminen on pelkkä hetkellinen tarve ja kunkin ihmisen oma asia. Kaikkien omien kansallisten ihanteittensa hyväksyttyjen määräysten mukaan Joshion olisi pitänyt pysyä syrjässä — mutta hän olikin sensijaan tullut väliin. Mikä lieneekään ollut hänen vaikuttimensa, velkansa Joshio oli täydellisesti suorittanut.
Merellä vietetyt viikot reipastuttivat Cravenia enemmän kuin mikään muu olisi saattanut tehdä. Laivan lähestyessä Ranskaa muuttuivat neuvottomuus ja huoli sen tehtävän johdosta, johon hän valmistautui ryhtymään, yhä kalvavammiksi. Hänen täydellinen soveltumattomuutensa siihen herätti hänessä pelkoa. Saatuaan John Locken yllättävän kirjeen hän oli sekä sähköttänyt että kirjoittanut tädilleen Lontooseen, selittäen pulansa, esittäen sopivia kohtia Locken vetoomuksesta ja rukoillen tädin apua. Mutta kun hän vain ajatteli tätiään lapsen kasvattamisen yhteydessä, levisi hymy hänen huulilleen. Täti oli omalla tavallaan yhtä sopimaton siihen kuin hän itsekin.
Caro Craven oli viisikymmenvuotias nainen, »vanhapoika» — naimaton neito olisi ollut tyyten soveltumaton sanontatapa lujaluonteisesta, pienestä naisesta, joka oli harrastanut taideopintoja Pariisissa niihin aikoihin, jolloin englantilaiset olisivat kauhuissaan nostaneet kätensä torjuakseen sellaisen ajatuksenkin, ja sitäpaitsi hän itse piti sitä nimitystä herjauksena olennolle, joka — ainakin omassa piirissään — oli luomakunnan herrojen tasalla. Hän oli kuvanveistäjä, ja hänen työnsä olivat tunnetut kanaalin molemmin puolin. Kotosalla ollessaan hän asui isossa talossa Lontoossa, mutta hän kulutti paljon aikaa matkoilla seuranaan vanhahko palvelijatar, joka oli ollut hänen palkoissaan kolmekymmentä vuotta. Ja Craven ajatteli palvelijatarta yhtä paljon kuin emäntääkin vaunujen jyskiessä eteenpäin mukulakivisillä kaduilla.