»Älä ahdista ainoata neuvonantajaasi ja filosofi-ystävääsi, jolla on rohkeutta lausua sinulle muutamia kirpeitä totuuksia. Sanopa, Jermyn, tiedätkö, minkätähden lopultakin suostuin tulemaan tälle mielettömälle retkelle? Sentähden että Nina kutsui minut puhelimeen, silloin kun sinä kerhossa vasaroit minua, ja käski minua lähtemään mukaasi ja pitämään huolta siitä, ettet tekisi kovin pahoja tuhmuuksia. Ja kylläpä hän toimittikin minulle hoppua. No niin, taidanpa mennä hyttiini ja paneutua nukkumaan, ennenkuin kone-pahukset alkavat taaskin jyskyttää päänalukseni alla. Teidän, pojat, on saatava tarinoida kahden kesken; joskus tuntuu kolme ihmistä väkijoukolta. Hyvästi, herra Craven; oli hauska tavata teitä. Toivottavasti kohtaan teidät ensi kesänä Adirondack-vuoristossa — siellä liikkuu hieman enemmän väkeä kuin Kalliovuorilla, jossa Jermynin Mekka on, mutta ne ovat kotoisemmat ja mukavammat — miellyttävät minun kaltaistani.» Hän poistui, liikkuen meluttomin askelin kuten niin monet raskaat miehet tekevät.
Jermyn Atherton katsoi etääntyvää veljeään ja nauroi.
»Eikö hän ole umpisuu? Simpukkakin on puhelias verrattuna Lesliehen. Ajattele, että hänellä on ollut tuollainen tieto koko ajan! Nina on pitänyt minua tiukalla yhtä mittaa.»
Hän työnsi sikaarilaatikon heidän välissään olevan juurikudoksisen pöydän ylitse.
»Ei, kiitos. Mieluummin poltan savukkeen.»
Amerikkalainen sijoittui tuoliinsa, pani kädet ristiin päänsä taakse ja tuijotteli sataman tulia ajatuksissaan silminnähtävästi tuhansien kilometrien päässä. Craven tarkkaili häntä miettivästi. Hän tunsi oikein hyvin Athertonin, suurriistan metsästäjän, ja Athertonin, kaivostenomistajan — mutta Athertoniin, newyorkilaiseen liikemieheen, aviomies-Athertoniin, hän ei ollut tutustunut ja koetti nyt sovittaa yhteen näitä kahta henkilöä.
Tämä oli sama Atherton, mutta inhimillisempi, vaatimattomampi, jos sellaista sanaa sopii käyttää amerikkalaisesta miljoonamiehestä. Craven tuli äkkiä uteliaaksi ja toivoi näkevänsä sen naisen, joka oli nostattanut tuon uuden ilmeen hänen vanhan ystävänsä teräviin, sinisiin silmiin. Hänessä sykähti kummallinen kateuden tunne. Vihdoin Atherton huomasi hänen tarkkaavan katseensa ja hymähti aristellen.
»Sinusta näytän varmaankin hupakolta, veikko, mutta minusta tuntuu samanlaiselta kuin kotiin lomaa viettämään lähtevästä koulupojasta, ja se on totta. Mutta nyt olen pakissut omista asioistani koko illan. Entä miten on sinun laitasi — aiotko jäädä edelleen Jaappaniin? Oletko ollut täällä jo aika tovin, etkö olekin?»
»Vähän toista vuotta.»
»Pidätkö siitä?»