Hänen poistuessaan oli Cravenin mieli vaivautuneempi kuin se oli alussa ollut, ja häntä odottava tehtävä peloitti häntä entistä pahemmin. Hän odotti hermostuneen maltittomasti, ja se ärsytti häntä.
Hän meni ikkunan ääreen ja katseli hämärään ulko-ilmaan. Pihan vanhoja puita tuskin enää erotti. Taaskin satoi, ja pisarat räiskyivät ikkunanpuitteita ympäröivissä köynnöksissä. Muutamat pihan vastaisella laidalla olevista ikkunoista tuikkivat himmeät valot olivat vain omiaan tekemään pimeyden tuntuvammaksi. Aika vieri hitaasti. Kärsimättömästi hän rummutti sormillaan lyijyreunuksisia ruutuja, korvat herkkinä kuunnellen, milloin kuuluisi liikettä suljetun oven takaa. Huoneeseen kantautui kaukaista urkujen ääntä, jonka juhlalliset sävelet sopivat hyvin sadepisaroiden surulliseen rapinaan ja puuskittaisesti talon ympärillä huokailevan tuulen kohinaan.
Hänen tunteissaan tapahtui äkillinen heilahdus, ja hänen itselleen hahmoittelemansa elämä alkoi tuntua hänestä sanomattoman kammottavalta. Hän ei jaksanut sitä sietää. Se merkitsi sitä, että hän sitoisi kätensä, ottaisi niskoilleen vastuunalaisuuden, joka supistaisi hänen vapauttaan ja kahlehtisi häntä sietämättömän paljon. Hänet valtasi repivä rauhattomuus, kaipaus välttää vaivaloista sidettä. Yksinäisyyttä ja aukeita lakeuksia, viljelemätöntä luontoa, villejä aavikoita — niitä hän kaipasi. Ja se kaipaus kalvoi melkein kuin ruumiillinen kipu. Aavikko — hän veti kiihkeästi henkeään — jalan alla kuiskaileva, kuuma hiekka, säteilevän kirkkaalta taivaalta heloittava, paahtava keskipäivän aurinko, kuinka kiehtovaa se olikaan! Sen petollisesti hymyilevän pinnan lumousvoima ja sen kavala kauneus, joka viekoitteli väijyviin vaaroihin, kutsuivat häntä voimakkaasti. Ismaelin kirous, hänen perintönsä, pakotti häntä kuten se oli pakottanut niin usein ennenkin. Häntä kuohutti rajoituksia ja sivistystä vastaan tähtäytyvä kapinahenki, joka hänessä aika-ajoin virisi.
Vaellushalu oli hänen veressään — monien miespolvien aikana se oli lähettänyt hänen lukemattomia esi-isiään maailman yksinäisiin paikkoihin, ja sen rinnalla olivat kodin siteet voimattomat. Cravenit olivat maksaneet raskaan veron varhaisina aikoina äsken löydetyn Amerikan romanttiselle hohteelle, myöhemmin jäisten merien hiljaisuudelle ja tutkimattomalle maiden salaperäiselle syvyydelle. Eräs Craven oli tunkeutunut Amazonin sekaviin, hämyisiin metsiin eikä ollut sieltä palannut. Viime vuosisadalla oli kaksi Cravenia sortunut Luoteisväylän houkuttelemina, ja yksi kadonnut Keski-Aasiaan. Barryn iso-isä oli tuhoutunut hiekkamyrskyssä Saharalla. Ja juuri Pohjois-Afrikan aavikolle hänen omat ajatuksensa suuntautuivat kaihoisimmin.
Jaappani oli tyydyttänyt häntä jonkun aikaa — mutta vain jonkun aikaa. Länsimainen sivistys oli ollut siellä liian räikeästi silmäänpistävä, ja hän oli avoimesti tunnustanut itselleen, ettei häntä Jokohamassa pidättänyt Jaappani, vaan O Hara San. Pimeä piha ja himmeästi valaistut ikkunat häipyivät hänen näkyvistään. Sensijaan hän näki pienen, hyvin muistamansa keitaan Etelä-Algeriassa, kuuli arabialaisten loppumatonta pakinaa, oriin kimeää hirnuntaa, kamelin kiukkuista murahtelua ja muita ääniä selvemmin kaivon kohdalla olevan vipulaitteen vinkunaa. Ja haju — kamelikaravaaneilla ominainen, kyllästyttävä haju — se oli pistävä!
Hän keikautti päänsä pystyyn ja hengitti syvään, mutta tajusi samassa, ettei huoneen täyttänyt tuoksu ollutkaan aavikon kirpeä haju, vaan avoimesta ovesta tulvahtanut voimakas suitsutuksen lemu. Ovi sulkeutui, ja hän kääntyi vastahakoisesti.
Aluksi hän näki ainoastaan parin suuria, ruskeita, melkein uhmaavasti tuijottavia silmiä ja pienet, kalpeat kasvot, jotka tumman ruskean tukan ympäröiminä näyttivät vieläkin kalpeammilta. Sitten hänen katseensa hitaasti siirtyi kiilloitettua laudoitusta vasten kuvastuvaan, hentoon, mustapukuiseen vartaloon. Hänen pelkonsa oli osoittautunut oikeaksi. Hänen edessään ei ollut lapsi, jonka olisi voinut jättää hoitajattarien ja opettajattarien huostaan, vaan naisellisuuden kynnykselle päässyt tyttö. Rajusti hän sadatteli John Lockea.
Hän typertyi, ja hänen kielensä oli tylsän jäykkä. Hän oli valmistautunut esiintymään sopivan isällisesti pikku lapselle, jollaisen hän oli odottanut kohtaavansa. Isällinen suhtautuminen tätä itsetietoista nuorta naista kohtaan olisi mahdoton, suorastaan naurettava. Sillä hetkellä hänestä tuntui, ettei hän ollut tilanteen tasalla. Ensiksi puhkesi tyttö puhumaan. Hän astui verkalleen eteenpäin, tuli pitkän, kapean huoneen poikki.
»Minä olen Gillian Locke, monsieur.»