Gillian Locke istui makuukamarinsa pehmeäpäällyksisellä ikkunalaudalla kädet kierrettyinä polvien ympärille ja odotti aamiaiskutsua. Lähdettyään neiti Cravenin ja holhoojansa seurassa Lontoosta aamulla hän oli saapunut Towersiin iltapäivällä ja oli rasittunut ja kiihtynyt päivän tapahtumista. Nojaten selkäänsä ikkunakomeron laudoitettuun seinämään hän muisteli niitä kolmea vaiherikasta viikkoa, jotka he olivat viettäneet Pariisissa ja Lontoossa odotellessaan, että talo ehdittäisiin siistiä ja panna kuntoon heitä vastaan ottamaan.

Se oli ollut hänelle ihmeellinen kokemus. Sen uutuus, sen outous oli salvannut hänen henkeään ja jättänyt hänelle tunteen, että aika oli rientänyt eteenpäin vuosia eikä ainoastaan viikkoja. Ja kun hän elävästi tajusi siirtyneensä uuteen elämään, tuntuivat luostarissa vietetyt ajat jo nyt hyvin kaukaisilta ja itse luostari tuntui siirtyneen ammoiseen muinaisuuteen. Mutta kuitenkin hän aina joskus aprikoi, näkikö hän unta, seuraisiko välttämätön herääminen, jolloin hän huomaisi olevansa vanhassa makuukammiossaan ja rukoilisi palavasti, että uni uudistuisi.

Tähän iltaan saakka hänellä tuskin oli ollut aikaa ajatella; hänen päivänsä olivat tyyten kuluneet monenlaisissa puuhissa, ja paneuduttuaan iltaisin vuoteeseen hän oli nukkunut onnellisen ihmisen sikeätä unta. Hotellin makuuhuoneissa, joissa oli kasoittain pikaiseen lähtöön viittaavia matka-arkkuja, ei hän tuntenut oloaan rauhalliseksi. Kaiken ohimenevä tuntu oli käynyt Gillianin ennestäänkin ylen määrin kiihtyneille hermoille ja korostanut hänen unitunnelmaansa, joka sai kaikki tuntumaan epätodelliselta.

Mutta täällä, missä matkan näkyvät merkit oli viety syrjään ja missä avaran maalaistalon syvä hiljaisuus tunkeutui hänen sieluunsa, tuudittaen häntä rauhaan, hän vihdoinkin saattoi ajatella. Ja ympäristö edisti sitä. Huoneessa oli pysyväisyyden tuntu, jota hotellin makuuhuoneissa ei ollut koskaan ollut, sen ilma huokui pysyvää rauhaa, joka tyynnytti häntä. Hänet valtasi kokonaan uusi ja hyvin suloinen vaikutelma, joka toi mukanaan omituisen, naurun ja itkun sekaisen tunnelman ja joka sai huoneen näyttämään toisenlaiselta kuin mikään muu huone oli sitä ennen näyttänyt. Se oli hänen huoneensa, ja se oli lausunut hänet tervetulleeksi. Se muistutti isoa, ystävällistä, äänetöntä henkilöä, joka sanattomasti otti hänet vastaan ja tarjoutui häntä hoivaamaan. Muutamissa tunneissa huone oli käynyt hänelle läheiseksi tutuksi, rakkaaksi.

Hän naurahti onnellisena — mutta hillitsi sitten naurunsa, ja omatunto soimasi häntä, että hän oli uskoton pariisilaisluostarin vanhoja, harmaita muureja kohtaan, jotka olivat niin kauan suojanneet häntä. Hän ei ollut kiittämätön; koko elämänsä muistaisi hän kiitollisena osakseen tullutta rakkautta ja huolenpitoa.

Mutta luostari oli ollut vankila. Aina siitä asti, kun hänen isänsä hänen ollessaan pikkuinen lapsi oli jättänyt hänet sinne, oli hänen mielensä kapinoinut; sikäläinen elämä kammotti häntä, sen rajoitukset olivat sietämättömät. Lapsellisen ylpeänä hän oli salannut tunteensa, eläen haikean, surkean ajan vihjaamattakaan ympärillään oleville ihmisille, kuinka hän kärsi. Ja lapsuuden aikana hankittu tottumus pitää ajatuksensa salassa oli vahvistunut hänen kehittyessään. Vuosien vieriessä muuttuivat luostarin rajoitukset tuntuvammiksi. Hän tunsi sen puristavan vaikutuksen täysin mitoin, ikäänkuin sen seinät olisivat supistuneet kokoon tukehduttamaan häntä, hautaamaan hänet elävältä, ennenkuin hän olisi saanut edes maistaa täydempää, vapaampaa elämää. Hän kaipasi laajempaa liikkumatilaa; hänen aivoissaan pyöri ja myllersi ajatuksia, joita hän ei osannut pukea sanoihin, haluja, joita hän ei osannut lausua. Hän tahtoi nähdä elämää laajemmalti kuin luostarin suppeista ikkunoista oli mahdollista. Maailmaan, hänen ystäviensä koteihin tehdyt lyhyet retket olivat lietsoneet hänessä vapauden ja riippumattomuuden kaipuuta, herättäneet hänessä pyrkimyksen avarampaan ajatus- ja toimintapiiriin. Hänen taiteelliset harrastuksensa olivat olleet omiaan kiihdyttämään rauhattomuutta, jota vastaan hän taisteli uljaasti, ja jota salatakseen hän päivä päivältä sulkeutui yhä enemmän itseensä. Hänen umpimielisyytensä oli kuin hänen ympärillään kohoava muuri. Hän oli herttainen ja hellä kaikkia kohtaan, mutta hieman eristäytynyt ja hyvin harvapuheinen. Muut tytöt pitivät häntä romaanien sankarittarena; häntä ympäröi läpitunkematon salaperäisyys; nunnista hän oli arvoitus. Ainoastaan johtajatar oli oppinut osittain ymmärtämään häntä, sen enempää ei hänkään pystynyt saavuttamaan. Gillian rakasti häntä, mutta hänen sisäinen arkailunsa oli voimakkaampi kuin hänen rakkautensa.

Istuessaan nyt somassa englantilaisessa makuuhuoneessa, nauttien silmiensä edessä leviävän, pehmeässä iltavalaistuksessa kylpevän, ihanan maiseman lämpöisestä kauneudesta Gillian ajatteli hieman murhemielin eroansa luostarinjohtajattaresta. Hän oli koettanut salata oudon vapaudentunteen silloin virittämää hilpeyttä, tukahduttaa jokaisen ilmeen ja sanan, joka saattaisi haavoittaa hellän tunteellista, hentoa, kaapuun puettua naista, jonka silmät lähestyvä ero oli tehnyt surullisiksi. Omatunto soimasi häntä siitä, ettei hänen oma sydämensä ollut tuntenut lainkaan murhetta. Hän oli puhunut hyvin vähän ollenkaan kajoamatta häntä odottavaan uuteen elämään. Hän oli salannut tulevaisuudentoiveensa yhtä tarkoin kuin oli ennen salannut kaipauksensa ja poistui luostarista yhtä äänettömänä kuin oli siellä elänyt. Ajaessaan hotelliin oli hän tuntenut huojennusta siitä, että kaikki oli ohitse, ja hengittänyt syvään, huokaisten jännityksen lauettua. Silloin hänestä oli tuntunut siltä, että hän oli oppinut hengittämään vasta muutamien viime päivien aikana, ikäänkuin itse ilmakin olisi keveämpää, virkistävämpää.

Luostarista hänen ajatuksensa siirtyivät kaukaisempiin aikoihin. Hän muisteli isäänsä, komeata, hillittömästi elänyttä miestä, jonka kuva oli vuosien vieriessä himmennyt. Pienenä lapsena hän oli kiihkeästi rakastanut isäänsä, vastuksellisen vaelluselämänsä keskeistä olentoa — joka oli samalla kertaa isä ja äiti, leikkikumppani ja sankari. Hänen muistiinsa tuntui jääneen vain alituinen matkustaminen, pitkiä, rautatievaunussa vietettyjä tunteja, outoja paikkoja, joihin saavuttiin sydänyöllä ja joista lähdettiin aamun alkaessa sarastaa hänen ollessaan puolinukuksissa, mutta aina onnellinen, kunhan vain tutut käsivarret tukivat hänen pientä, väsynyttä ruumistaan ja hän sai nojata ruskeakiharaisen päänsä vanhaan, nukkavieruun takkiin. Hänellä oli sekava muisto kaupungeista ja maakylistä, ystävällisistä, vieraista naisista, jotka katselivat häntä säälien ja mutisivat kymmenellä eri kielellä. Se oli kaikki ollut toisiinsa sotkeutuneita vaikutelmia ja kokemuksia — kaikki ohimenevää, ei mitään kestävää paitsi kookasta, epäsiistiä miestä, joka oli hänen kaikki kaikkensa.

Ja sitten luostari. Muutamien vuosien aikana John Locke oli näyttäytynyt aina epäsäännöllisten väliaikojen jälkeen, ja niiden lyhyiden käyntien muistosta hän oli elänyt, kunnes isä oli tullut uudelleen. Sitten häntä ei enää ollut kuulunut; hänen kirjeensä olivat harventuneet, ne olivat käyneet lyhyiksi, sisältäneet epämääräisiä lupauksia, olleet epätyydyttäviä, niukkoja, ja äkkiä oli niidenkin tulo lakannut. Aluksi hän ei ollut myöntänyt itselleen, että isä oli unohtanut, että hän saattoi merkitä niin vähän isälle, että isä voi tahallaan työntää hänet pois elämästään. Hän oli vartonut, selitellen ja luottaen, kunnes hän sydän kipeänä toivon täyttymisen siirtymisestä oli johtunut pitämään isäänsä kuolleena. Silloin hän oli kyllin vanha käsittääkseen asemansa, ja vaikka häntä olikin kohdeltu rakastavasti ja hienotuntoisesti, oli hän tuntenut olonsa surkeaksi. Sekin, että hänestä pidettiin, oli tuskan lähde, sillä ystäviensä onnellisissa kodeissa hän oli sitäkin katkerammin tuntenut, kuinka orvon yksinäinen hän itse oli.

Kun asianajajan kirje oli saapunut, sisältäen muutamia hänen kuolevan isänsä kirjoittamia rivejä, oli hänestä tuntunut, ettei elämä enää voinut muuttua katkerammaksi. Hän oli palvonut isää — mutta isä oli kylmästi hylännyt hänet. Hän oli isänsä tytär, mutta isä ei ollut lainkaan ponnistanut edes oman lapsensa tähden. Isä oli jättänyt hänet häntä niin auliisti suojaavan luostarin taakaksi vain senvuoksi, ettei hänellä ollut tahdonvoimaa voittaakseen heikkoutta, joka oli ehdyttänyt hänen aivojensa ja ruumiinsa toimintatarmon. Se ajatus oli masentava. Kun hän luki isän tunnustuksen, joka uhkui myöhäistä katumusta, oli nöyryytys tehnyt hänen ylpeän sydämensä sairaaksi. Hän hapuili sokeana epätoivon merellä; hänen uskonsa oli särkynyt, luottamus mennyt. Hän kätki surunsa ja häpeänsä, suorittaen tavalliset tehtävänsä, toimien totuttuun tapaan — hieman hiljaisempana, hieman umpimielisempänä — ja vain hänen silmistään kuvastui myrsky, johon hän oli sortumaisillaan. Hän oli rakastanut isäänsä niin rajattomasti — se pisti. Hän oli hellinyt isän muistoa niin hartaasti, kutonut hänen ympärilleen tuhansittain tavattomia tarinoita, kohottanut hänet kaikkien muiden miesten yläpuolelle sankarikseen, nuhteettomaksi ja pelottomaksi ritarikseen.