Ja nyt hän oivalsi, ettei hänen muistonsa ollutkaan mikään muisto, että hän oli muovannut romanttisen haaveolennon, jolla ei ollut minkäänlaista todellisuuspohjaa ja joka oli ollut niin korkealla, että se kaatuessaan tuhoutui. Hänen jumalallaan oli ollut saviset jalat. Hänen yli-ihmisensä ei ollut mitään. Kaikki, mitä hänellä oli milloinkaan ollut — petollinen muisto — oli häneltä riistetty. Äkkiä herätettynä karkeaan todellisuuteen hän tunsi, ettei hänellä ollut mitään, mihin takertua; hän oli paljoa yksinäisempi kuin konsanaan ennen.

Vähitellen hänen oma rehellisyytensä sitten pakotti hänet tunnustamaan, että hän oli haaveillut. Hänen kehittämänsä haavemies oli ollut hänen omaa tekoaan; hyveet, joilla hän oli sen varustanut, olivat olleet hänen oman mielikuvituksensa tuotteita. Todellisesta miehestä hän ei tiennyt mitään, ja todellista miestä kohtaan heräsi vähitellen — vaikka rakkaus häntä kohtaan oli kuollut — sääli. Kiihkeästi koettaessaan ymmärtää hän johtui ajattelemaan, ettei hän eläessään suojattuna ollut lainkaan oppinut tuntemaan niitä viettelyksiä, jotka väijyivät ihmistä suuressa maailmassa. Hämärästi hän tajusi, että jotkut suoriutuivat voittajina — ja että toiset sortuivat. Hänen isänsä ei ollut jaksanut kestää.

Ja hänestä tuntui, että isän velka oli joutunut hänen vastuulleen. Hänen oli sijoituttava sille paikalle maailmankaikkeudessa, jonka isä oli menettänyt, hänen oli onnistuttava saavuttaa se, mitä tavoittaessaan isä oli kärsinyt haaksirikon. Hänen voimiensa täytyi kasvaa isän heikkoudesta. Hänen oli nostettava isän muisto kunniaan, kun hän vain saisi tilaisuuden. Ja hän oli saanut tilaisuuden.

Hänen odottaessaan tuntemattoman holhoojansa saapumista oli hänen mielessään riehunut nurja kapinanhenki sitä vastaan, että hänet häntä itseään kuulematta luovutettiin ventovieraan armoille. Vaikka hänelle ei oltu sitä ilmoitettu, oli hän arvannut, että hänen hoitomaksujaan ei oltu suoritettu. Luostarinjohtajattaren hyväntahtoinen totuudensalaaminen oli ollut tehoton. Gillian tiesi olevansa köyhä. Hänen oli ollut raskasta kestää tietoa, että hän oli luostarikoulussa armosta. Vieraan armoille joutuminen olisi vieläkin raskaampaa. Hän vääntelehti sen nöyryytyksen tuskasta. Hän oli yhdeksäntoista vanha — kaksi vuotta täytyisi hänen sietää tuntemattoman ihmisen oikkuja.

Ja minkälainen hän olisi, tämä mies, jonka huostaan hänen isänsä oli hänet uskonut? Minkälaisen valinnan olisi John Locken voinut luulla pystyvän tekemään — oliko hän näinä viime vuosina osoittanut sellaista rakkautta, että hänen olisi voinut otaksua valinneen huolellisesti ja hyvin? Minkälaisesta ihmisluokasta sen piirin keskuudesta, johon hän oli vajonnut, oli hän etsinyt henkilön, jonka hoivaan luovuttaisi tyttärensä? Hän oli kirjoittanut vanhasta ystävästään, Barry Cravenista. Nimi ei ilmaissut mitään, ominaisuussanan saattoi selittää kahdella tavoin. Kumpi oli oikea? Päivin ja öin Gillianin silmien edessä väikkyi vanhoja miehiä — muistoja kasvoista, joita hän oli nähnyt ajellessaan ystäviensä kanssa tai vieraillessaan heidän kodeissaan; vanhoja miehiä, jotka olivat kiinnittäneet hänen mieltään, ja toisia, joita hän vaistomaisesti oli pyrkinyt välttämään. Minkälainen oli se mies, joka oli tulossa häntä noutamaan?

Joskus hänen rohkeutensa petti, ja tämä alituisesti mieleen nouseva kysymys oli vähällä tehdä hänet hulluksi pelosta. Hän muistutti ansaan joutunutta villi-eläintä, joka kuuntelee metsästäjän läheneviä, yhä läheneviä askelia. Hän oli kaihoten ajatellut aikaa, jolloin hän voisi poistua luostarista — nyt hän takertui siihen kiinni, peläten tulevaisuuden ajatustakin. Lontoolainen asianajaja oli kirjoittanut, että herra Craven oli paluumatkalla Jaappanista ottaakseen hoivaansa holhottinsa, ja yhä pelokkaampana hän oli päivien vieriessä tarkkaillut Cravenin kulkemaa uraa — lähestyvän metsästäjän polkua. Hän oli piilottanut miehen ajattelemisen herättämän kauhun ulkoisen tyyneyden naamion taakse, näyttäen täysin välinpitämättömältä.

Ja lopulta Craven oli saapunut aikaisemmin kuin hän oli odottanut, sillä oli luultu hänen ensin menevän Lontooseen. Eräänä aamuna hän oli saanut tietää holhoojan olevan Pariisissa; samana iltapäivänä hän pääsisi selville kohtalostaan. Päivä oli tuntunut loppumattomalta. Cravenin keskustellessa johtajattaren kanssa oli hän kävellyt siinä huoneessa, jossa hän oli vartoamassa, kuten hänestä tuntui, tuntikausia hermot katkeamaisillaan. Kun johtajatar palasi, olisi hän saattanut parkaista ääneen, eivätkä hänen epätoivon sumentamat silmänsä kyenneet selittämään nunnan kasvojen ilmettä; hän koetti puhua, mutta hänen huuliltaan lähti vain käheä kuiskaus, joka häipyi epäselväksi hyminäksi. Heikosti hän kuuli lempeät rohkaisusanat ja ylpeästi ponnistaen hän astui ripeästi vierashuoneen ovelle. Siellä hän pysähtyi empien, ja kaukaisesta kappelista kiirivät urkujen hiljaiset, rauhaiset äänet tuntuivat ilkkuvan hänelle. Niin usein ne olivat lohduttaneet, antaneet rohkeutta jatkaa — mutta nyt niiden rauhallisuus vihloi; hermot ärtyneinä hän ei ollut sopusoinnussa häntä ympäröivän leppoisan tyynen ilmakehän kanssa. Hän tunsi olevansa muukalainen — yksinäisempi kuin milloinkaan ennen. Sitten leimahti ylpeys jälleen. Pää pystyssä ja huulet yhteen puristettuina hän astui sisään.

Kun ikkunan ääressä seisonut Craven pyörähti ympäri, pistivät Gillianin silmään ensiksi hänen pituutensa ja leveät hartiansa — hänen mittaisensa miehet olivat Ranskassa harvinaisia — ja tytön mieleen oli välähtänyt, että hyvin valmistettu, muodikas aamupuku oli nurinkurisen sopimaton, ja hän oli ajatuksissaan pukenut miehen pitkät raajat damaskolaisen teräsasuun. Sitten hän oli nähnyt, että Craven oli nuori; tarkkaa ikää hän ei tosin osannut määritellä, mutta paljoa nuorempi kuin hän oli kuvitellut. Kun heidän katseensa osuivat vastakkain, koski häneen miehen silmien synkän surumielinen ilme. Hän aavisti toista kalvavan surun, johon verrattuna hänen omansa supistui mitättömäksi, ja pian sääli tukahdutti hänen pelkonsa. Cravenin murheelliset kasvot kohottivat hänet täysin tajuamaan naisellisuutensa. Sääli kasvoi itsekkyyden yläpuolelle. Vaistomaisesti hän tunsi, että puhelu, jolla oli hänestä niin ratkaiseva merkitys, oli miehestä ainoastaan harmillinen välinäytös. Arkailu jäi jälelle, mutta hänen aikaisemmin tuntemansa pelko siirtyi syrjään sellaisen tunteen tieltä, jota hän ei ollut silloin ymmärtänyt.

Niin pian kuin mahdollista oli Craven vienyt hänet hotelliinsa, jättäen tätinsä tehtäväksi antaa kaikki tarpeelliset selitykset. Ja siitä pitäen mies oli alituisesti pysytellyt takalistolla, luovuttaen arvovaltansa neiti Cravenille.

Mutta alusta alkaen oli hänen läheisyytensä painostanut Gilliania — tyttö tunsi aina hänen läsnäolonsa. Luostarikasvatus oli tehnyt Gillianista kovin herkän, ja vaistomaisesti hän tiesi, milloin Craven tuli huoneeseen tai poistui sieltä. Miehet olivat hänelle tuntemattomia suuruuksia; niitä harvoja, jotka hän oli kohdannut — koulutovereittensa veljiä tai serkkuja — hän oli tarkkaillut kokonaan toiselta näkökannalta. Ranskalaisen luostarin jäykät säännöt olivat estäneet kaikkia tuttavuussuhteita kehittymästä ystävyydeksi — hän oli ollut vain koulutyttö muiden tyttöjen joukossa, ja vain loitolta hipaissut nuorimpia miespuolisia jäseniä niissä taloissa, joissa hän oli vieraillut. Hän oli ollut valmistumaton joutuessaan jokapäiväiseen kosketukseen Barry Cravenin kaltaisen miehen kanssa. Hän tarvitsi aikaa sopeutuakseen siihen, perehtyäkseen jatkuvaan miesseuraan.