Veljenpoikansa huojennukseksi oli neiti Craven ottanut ujon, kalpeakasvoisen tytön omituisen sydämensä lemmikiksi niin äkkiä ja intomielisesti, että se oli kummastuttanut häntä itseäänkin.
Ja Gillianin umpimielisyys ja ylpeys eivät olleet jaksaneet vastustaa tuulispään tavoin pyörähtelevää, pientä naisihmistä. Neiti Cravenin persoonallisuus teki häneen väkevän vaikutuksen; hän rakasti hänessä naista, ihaili taiteilijaa ja oppi hyvin pian pitämään arvossa hiomattoman käytöksen ja oudolta kuulostavien puheiden takana piileviä todellisia tunteita ja syvää hyväsydämisyyttä.
Hänellä oli hyvä arvostelukyky. Nyt hän silmäili ympärilleen avarassa huoneessa. Kaikkialla oli merkkejä tuhlaavasta autiudesta, jota hänelle vastalauseista välittämättä osoitettiin. Gillianin silmiin kihosivat vähitellen kyyneleet. Tämä kaikki oli kuin satua, melkein liian ihmeellistä ollakseen totta. Miksi hänelle oltiin niin hyviä — miten hän koskaan kykenisi maksamaan hänelle tuhlattua suopeutta? Hänen ajatuksensa katkaisi viimeinen lahja, joka nousi kopastaan, haukotteli unisesti, venyttelihe rehevästi, tuli sitten hänen luokseen, laski päänsä hänen polvilleen ja katseli häntä surullisilla, ruskeilla silmillään. Hän oli aina pitänyt eläimistä, halunnut palavasti koiraa, ja nyt hän huoahtaen syleili isoa, mustaa villakoiraa.
»Mouston, sinä hemmoteltu olento, oletko milloinkaan ollut yksinäinen? Osaatko kuvitella, miltä tuntuu, kun taaskin kuuluu jollekulle?» Hän hieroi poskeaan koiran silkinpehmoiseen päähän, ja eläin värähteli hänen kosketuksestaan, sen jäsenet hytkähtelivät, ja se päästeli kimeitä, puolittain tukahdutettuja vinkaisuja. Ensimmäisen kerran hän nyt tunsi olevansa omistaja, vastuunalainen elävästä olennosta, joka oli riippuvainen hänestä. Ja todennäköisesti se vastuunalaisuus osoittautuisi vaivaloiseksi. Otuksen uskollisuus oli vilpitön ja kiivas; neiti Cravenia se sieti välinpitämättömänä, Cravenia se avoimesti epäili. Se seurasi Gilliania varjon lailla, jörötteli hänen poissa ollessaan ja alistuvasti totteli Joshiota, jonka hoidossa se aina silloin oli, mutta ei ketään muuta talon ihmistä. Moustonin välityksellä olivat Gillian ja Joshio tutustuneet toisiinsa.
Tänä iltana olivat Moustonin kiintymyksenilmaukset ylen kiihkeitä ja vaarallisia helposti repeytyvälle silkki- ja pitsivaatteukselle. Gillian suuteli sen päälakea, torjui juhlallisena itsepäisesti häntä tavoittavan käpälän ja työnsi koiran syrjään. Sitten hän meni pukeutumispöydän ääreen ja tarkasti arvostelevasti itseään laajasta kuvastimesta. Hän katsoi vakavan huvitettuna. Oliko tuo Gillian Locke? Näyttiköhän perhonen itsestään noin oudolta luotuaan kotelonsa? Hän oli vuosikausia käyttänyt luostarikoulun oppilaan synkkää asua, muutos oli vielä kyllin tuore ilahduttaakseen häntä, ja viehättävä, kaunis puku tehosi hänessä piilevään luonnolliseen naiseen. Tumma luostarivaatteus oli käynyt hänestä vastenmieliseksi; hän oli kaivannut värejä melkein yhtä kiihkeästi kuin nälkiintynyt ihminen ruokaa.
Pitkästä peilistä heijastuvan kuvan yleisvaikutus oli tyydyttävä, mutta sen yksityiskohtainen tarkastus nostatti hänen mielessään vakavia epäilyksiä. Hän ei ollut koskaan pannut merkille hennon vartalonsa viehkeyttä, kalpeiden, soikeiden kasvojensa harvinaista kauneutta — muut tyypit olivat tehonneet häneen enemmän, toisenlainen ihonväritys miellyttänyt häntä. Usein hän oli arvostellut kasvojaan moittivasti. Kerran tai pari hän oli mallin puutteessa koettanut piirtää omia kasvojaan. Se oli tyyten epäonnistunut. Muiden muotokuvat hän pystyi piirtämään tarkan osuvasti, mutta nyt siitä ei tullut mitään. Hän ei pystynyt omaan kuvaansa saamaan sitä miltei hämmästyttävää, luonnetta kuvaavaa ilmeikkyyttä, joka tavallisesti näkyi hänen töissään. Hän itse oli ollut oman kykynsä rajana. Tämä epäonnistuminen oli pannut hänet ymmälle, herättänyt hänen mielessään tutkivia, sielullisia kysymyksiä. Hän ei itse tiennyt, miten hänen lahjansa pukeutui muotoihin, työ valmistui hänen käsissään ikäänkuin itsestään. Hän ei tuntenut saavansa minkäänlaisia varmoja vaikutelmia, ei milloinkaan ollut yrittänyt eritellä mallinsa sielua. Hämärästi hän otaksui mallin luonteen jollakin hienolla, salaperäisellä tavalla vaikuttavan häneen. Usein olikin hänen työnsä ollut parasta silloin, kun hän oli omistanut siihen vähimmän huolta. Osoittiko se, ettei hän pystynyt maalaamaan kankaalle eloisaa kuvaa omista kasvoistaan, sitä, ettei hänellä ollut luonnetta — että hänen epäonnistumisensa johtui siitä, ettei ollut mitään ilmituotavaa? Vai oliko syynä se, että hän koetti nähdä jotakin epätodellista — saada esille vain synnynnäisen pyrkimyksen? Sitä kysymystä hän ei ollut ratkaissut.
Nyt hän silmäili kuvaansa tyytymättömästi kuten tavallisesti; suuret ruskeat silmät katsoivat peilistä äreinä häneen; sitten hän liikautti kättään, ikäänkuin pyyhkäisten jotakin pois, ja ravisti päätään. Koskaan ennen hän ei ollut välittänyt ulkonäöstään, mutta nyt hän niin hartaasti halusi miellyttää — olla hänelle osoitetun huomion arvoinen, korvata hänen tähtensä kulutetut rahat ja ajan. Hänen silmiinsä tuli kaihoisa ilme, kun hän kumartui lähemmäksi kuvaansa nähdäkseen, oliko kasvoilla kieleviä kyynelten jälkiä; sitten hän äkkiä alkoi tanssia ihastuksesta, otti ihojauhehuiskun ja taputti sillä kasvojaan kokeeksi.
»Voi, Gillian Locke, mitähän luostarinjohtajatar sanoisi!» mutisi hän nauraen.
Ikävystyneenä syrjässäoloon villakoira hypähti häneen vieressään olevalle tuolille, laski käpälänsä pöydän lasilevylle, niin että harjat ja pullot hajaantuivat. Yhä nauraen Gillian hieroi jauhetta sen innokkaasti nuuhkivaan, kosteaan nenään, kunnes se aivastaen pani moittivan vastalauseensa.
Tyttö hyväili sitä sovittavasti, jätti sen sotkemaan pukeutumispöytää yhä pahemmin ja palasi ikkunalle. Hänen alapuolellaan ulottui nurmikko laajalle pengermälle, jota reunustavan kivisen rintanojan keskikohdalta veivät pitkät portaat säännöllisesti järjestettyyn ruusutarhaan. Tarhaa suojasi korkea kuusiaita, ja sen taustalla kasvoi pensaikko, jonka toisella puolen näkyivät iltavalaistuksessa rajattomiin leviävän puiston paksut rungot.