Häntä kiehtoi avaruuden tuntu. Hän oli aina kaivannut esteettömiä näköaloja, maaseudun hiljaisuutta. Lyhyeksi leikatulla nurmikolla kohosi korkeita puita ikäänkuin talon ympärille sijoitettuina vahteina; mielikuvituksessaan hän ajatteli niitä valppaiksi, eläviksi olennoiksi, jotka olivat valvoneet paikallaan yhtä mittaa vuosisatoja — ja hymyili lapsellisille kuvitteluilleen.
Näköala miellytti häntä yhä enemmän. Towersin kauneus oli jo vallannut hänet, hän oli pitänyt siitä ensi hetkestä alkaen. Pitkällä rautatiematkalla ja ajettaessa kahdeksan kilometrin päässä olevalta asemalta tänne hän oli koko ajan kuvitellut sitä, ja todellisuus oli voittanut hänen kuvitelmansa. Puiston kauneus ja laitumella olevat kaurislaumat olivat riemastuttaneet häntä; nähdessään vanhan, harmaan talon hän oli jäänyt seisomaan kuin lumottuna. Hän ei ollut luullut sitä puoliksikaan niin viehättäväksi, niin vaikuttavan vankaksi. Hän ei ollut nähnyt mitään, mikä olisi vetänyt vertoja sen hienoille mittasuhteille, sen rakenteen upeudelle.
Se oli kokonaan toisenlainen kuin ne Ranskan linnat, joissa hän oli käynyt; siellä pisti työ silmään, viinitarhat ja aaltoilevat viljapellot oli siellä ahdettu ulottumaan ihan tilanomistajan asunnon muurien juurelle, varakkuuden lähdettä näyteltiin peittelemättä; täällä oli kaikki sentapainen karkoitettu loitolle; huolekkaasti hoidetut lehtokujat, tasaisiksi leikatut nurmikot ja moitteettomat kukkapenkit olivat todistuksina työstä, jonka tulokset hivelivät silmää, mutta olivat aineellisesti hyödyttömät.
Ympäristön muodollinen uhkeus tehosi häneen. Hän ei ollut ihan ventovieras, mietti hän, hymyillen omituisesti — myöhemmästä rappiotilastaan huolimatta John Locke oli saanut alkunsa samanlaisesta juuresta kuin tämän ihastuttavan talon omistaja.
Äkkiä hän säikähtäen tajusi myöhästyvänsä ja poistui ikkunalta, kutsuen koiraa mukaansa. Hänen huoneistostaan päästiin pyöreälle parvekkeelle, johon makuuhuoneiden ovet avautuivat ja joka kiersi talon keskiosan ympäri. Sieltä näkyi avaraan, neliskulmaiseen saliin, johon valoa tuli korkeasta, lasisesta kupukatosta. Itäänpäin ja länteenpäin levisivät pitkät, laajat, epäsäännölliset kylkirakennukset kerrosta korkeampina kuin talon ydinosa. Niiden katoilla oli harjatornit, joista koko talo oli saanut nimensä.
Alhaalta kuului hiljaista miesäänten sorinaa. Gillian kumartui kaiteen ylitse ja näki Cravenin ja hänen tilanhoitajansa keskustelevan tyhjän takan edessä. Hänet valtasi äkillinen ujostelu; hänen holhoojansa tuntui yhäti hänestä peloittavalta, ja Petersin hän oli ensi kerran nähnyt muutamia tunteja sitten, kun mies oli ollut heitä vastassa asemalla; hän oli lyhyt, leveäharteinen ja lihavahko, hänen tukkansa oli tuuhea ja harmaa, suippoparta lyhyeksi leikattu. Hänen oli kovin vaikea omasta aloitteestaan mennä alakertaan heidän luokseen. Mutta hänen tuskaisesti empiessään joudutti Mouston välttämätöntä ratkaisua syöksymällä portaita alas ja sitten suoraa päätä karhuntaljaiselle uunimatolle, työntäen sitten kuononsa sen sakeaan turkkiin ja nuuhkien rajusti. Vastuuntunne voitti arkailun, ja Gillian riensi perässä, mutta Peters ennätti ennen häntä ja otti vastustelevan koiran pään lujasti käsiensä väliin.
»Mitä ihmettä se on saanut kuonoonsa, neiti Locke?» tiedusti hän kummastellen, mutta tuuheiden, harmaiden kulmakarvojen alitse tyttöön suunnatut, terävät, siniset silmät tuikkivat hilpeästi, eikä Gillianin ujous jaksanut vastustaa hänen ystävällisyyttään.
Tyttö polvistui ja pyyhki koiran kiusattua kuonoa pitsi- ja harsopuseronsa liepeellä.
»Ihojauhetta», ilmoitti hän totisena.
»Te ette voi aavistaa», lisäsi hän, katsahtaen äkkiä heihin päin, »kuinka hauskaa on panna ihojauhetta nenälleen, kun on kasvatettu luostarissa. Nunnat pitivät sitä turmeluksen huippuna.» Hän purskahti nauramaan; se oli tyttömäinen, kiirivä hilpeyden puuska, jollaista Craven ei vielä ollut kuullut, ja hän katsahti tyttöön, joka oli polvillaan matolla, tyynnytellen koiran loukattuja tunteita ja hymyillen Petersille, joka tarjosi omaa, tehtävään paremmin sopivaa nenäliinaansa. Se nauru paljasti Cravenille erään seikan — itsehillinnästään ja umpimielisyydestään huolimatta Gillian oli sittenkin vain tyttö, mutta hänen hiljaisen vakavuutensa tähden Craven oli sen unohtanut.