Hänen nyt tarkkaillessaan tyttöä, nousi hänen kasvoilleen keveä pilvi. Peters näkyi muutamissa tunneissa päässeen sen rajamuurin sisälle, jonka ulkopuolella hän oli vielä kuukausien jälkeen. Hänen seurassaan Gillian aina oli ujon äänetön. Niinä muutamina harvoina kertoina, jolloin hän Pariisissa ja Lontoossa oli joutunut olemaan kahden kesken tytön kanssa, oli tämä vetäytynyt kuoreensa eikä ollut puhutellut häntä. Ja ärtyneenä hän oli aprikoinut, kuinka suureksi osaksi se johtui luontaisesta kainostelusta ja kuinka suureksi osaksi luostarikasvatuksesta. Mutta hän ei ollut koettanutkaan ymmärtää tyttöä sen läheisemmin, sillä entisyys väikkyi aina hänen silmäinsä edessä, valliten hänen taipumuksiaan ja tunteitaan — yhtenään muistuttaen, ikäänkuin nykien hänen kyynärpäätään. Joinakuina päivinä saattoi hän saada huojennusta ainoastaan ruumiillisesta väsymyksestä ja katosi tuntikausiksi kamppaillakseen pahojen henkiensä kanssa yksinäisyydessä. Eikähän häntä missään nimessä kaivattu; hänen oli joka suhteessa paras pysytellä syrjässä. Hänellä ei ollut mitään tekemistä — John Locken harkitsemattoman välinpitämättömyyden johdosta ei holhoustehtävään liittynyt raha-asiain hoitoa. Neiti Craven oli ottanut Gillianin kokonaan haltuunsa, ja Craven eristäytyi yrittämättäkään päästä läheisiin suhteihin holhottinsa kanssa. Mutta nyt — kuinka ristiriitaista — häntä harmitti se, että Gillian niin helposti taipui Petersiin. Hän tunsi olevansa hupsu — eihän se merkinnyt hänelle rahtuakaan — Peters veti ihmisiä puoleensa, sehän oli sananparsi — mutta järkeilystä huolimatta hänen kasvonsa pysyivät synkkinä.
Ikäänkuin tuntien hänen tarkastavan itseään Gillian kääntyi ja kohtasi hänen tutkivan katseensa. Tytön poskille lehahti puna, hän työnsi koiran luotaan ja nousi hätäisesti pystyyn. Taaskin sai ujous vallan, ja hän oli hyvillään, kun neiti Craven saapui hengästyneenä ja anteeksi pyydellen.
»Myöhästynyt kuten tavallisesti! Minä myöhästyn silloinkin, kun tuomiopäivän pasuuna törähtää. Mutta tällä kertaa se ei tosiaankaan ollut oma syyni. Rouva Appleyard tuli luokseni — vanha taloudenhoitajattaremme — ja hänen kielensä lauloi runsaan tunnin. Nyt olen perillä kaikesta, mitä Towersissa on tapahtunut sen jälkeen, kun viimeksi olin täällä — kuumentaako korviasi, Peter? — kuvaannollisesti hän kiskoi minua perässään ylisiltä kellareihin ja sitten takaisin ylisille. Hän on liikuttavan mielissään siitä, että talo on taaskin asuttuna.»
Puhellessaan hän asteli toisten edellä ruokasaliin. Se oli tavattoman tilava huone; sen seinät olivat laudoitetut kuten talon useimpien huoneiden; pöytä muistutti keidasta aavikkomaisella persialaisella matolla, iso takka oli silmäänpistävä, ja seinillä oli muutamia perheen arvokkaimpia muotokuvia. Saliin astuessaan neiti Craven vaistomaisesti etsi katseellaan veljensä kuvaa, joka hänen kuolemansa jälkeen — suvussa noudatetun tavan mukaisesti — oli riippunut kohokuvin koristetun uunin reunuksen kohdalla. Mutta se oli siirretty pois, ja sen sijalle oli pantu Barryn äidin kaunis maalaus. Hän katkaisi äkkiä lauseensa kesken. »Uudistusko?» jupisi hän veljenpojalleen älykkäät silmät suunnattuina Cravenin kasvoihin.
»Korjaus», vastasi Craven lyhyesti, mennen tuolinsa luokse. Ja hänen sävynsä teki kaikki lisähuomautukset mahdottomiksi. Täti istuutui mietteissään ja alkoi äänettömänä syödä keittoa epämääräisesti levottomana siitä, että oli poikettu miespolvia noudatetusta tavasta. Vaikka hän ei välittänytkään sovinnaisuuksista ja oli perin uudenaikainen, piti hän kuitenkin kiinni suvun perinnäistavoista, ja ikimuistoisista ajoista saakka oli Cravenien viimeisen suvunpäämiehen muotokuva riippunut avaran ruokasalin takan kohdalla siihen asti, kunnes se siirtyi seuraajansa tieltä. Se kaikki tuntui liittyvän siihen peloittavaan muutokseen, joka Barryssä oli näkynyt hänen palattuaan Jaappanista. Muutoksen oli täti yhä varmemmin asettanut sen miehen yhteyteen, jonka kuva oli ikäänkuin arvottomana poistettu kunniasi Jaltaan. Arvottomana totisesti — mutta mistä saattoi Barry sen tietää? Mitä hän oli kuullut siinä maassa, joka niin turmiokkaasti oli vetänyt hänen isäänsä puoleensa? Vanha, häpeällinen tarina, jonka hän oli uskonut olevan iäksi haudatun, näytti nousevan kammottavana aaveena haudastaan, jossa se oli niin kauan virunut kätkettynä.
Häntä puistatti hieman, ja päättävästi hän karkoitti luotaan mieleensä tunkeutuvat, tuskalliset ajatukset, antautuen vilkkaasti keskustelemaan Petersin kanssa.
Tyytyväisenä siihen, ettei häntä huomattu, Gillian silmäili ympärilleen arkailevan tarkkaavasti; tilava huone himmeine, varsin muodollisine kalustoineen ja hienoine tauluineen miellytti häntä. Kaikki oli järjestetty hyvin sopusointuisesti; räikeätä ja silmäänpistävää oli vältetty; sähkövaloa oli huolekkaasti kartettu, ja vain vahakynttelit paloivat paksuissa hopeajaloissaan pöydällä.
Iso talo muuttui joka hetki yhä kiehtovammaksi, pitäen häntä ikäänkuin lumoissaan. Hän antautui siihen, sen herättämään, omituiseen onnentunteeseen. Se tuntui hänestä kummallisen tutulta. Hänet valtasi outo tunne — ikäänkuin hän olisi ollut matkoilla lapsuudestaan saakka ja tullut nyt kotiin. Se oli järjetön ajatus, mutta se ihastutti häntä.
Hänellä ei ollut koskaan ollut kotia, mutta kahden lähimmän vuoden aikana hän saattaisi olla olevinaan ikäänkuin hänellä olisi koti. Se olisi helppoa. Koko ikänsä hän oli elänyt unelmien maailmassa, jossa asui hänen oman mielikuvituksensa luomia haaveolentoja, nukkeja, jotka nöyrästi noudattaen hänen tahtoaan kulkivat oletetuilla eksyttävillä poluilla — henkimaailmassa, jossa hän liikkui hänen vapauttaan rajoittavien, ahtaiden muurien estämättä. Hänen oli ollut helppo uneksimalla unohtaa todellisuus luostarissa — kuinka paljoa helpommin se kävisikään täällä, missä unelmien linna oli vankkaa todellisuutta ja hänen mielikuvituksensa kannustimena oli ihmisten rakkaus, jota hänen sydämensä oli halannut. Se rakkaus, joka siihen saakka oli tullut hänen osakseen, oli ollut epätyydyttävää, liian persoonatonta, liian rajoitettua, liiaksi kietoutunut mystilliseen hartauteen. Neiti Cravenin kiintymys oli lujempaa, käytännöllisempää laatua. Ajattelemattoman suorasukaisena ja vilpittömänä hän ei koettanutkaan salata tunteitaan. Gillian oli häntä miellyttänyt, saavuttanut hänen hyväksymisensä, ja vihdoin hän puolestaan oli ottanut tytön perheen lisäjäseneksi. Ja lisäksi hän suuresti luotti omaan arvostelukykyynsä. Ja osoittaakseen sen luottamuksen paikkansapitäväksi Gillian olisi ollut valmis menemään vaikka tuleen.
Hän katsahti kiitollisena pöydän alapäässä istuvaan pieneen, tanakkaan olentoon, ja hilpeä välke karkoitti vakavuuden hänen silmistään. Neiti Craven oli syventynyt kiivaasti väittelemään Petersin kanssa, piirtäen selvitykseksi suolalusikalla taidokkaita kuvioita sileään ruokaliinaan. Gillianin tarkatessa hän täydensi piirroksensa komealla vetäisyllä ja nojautui voitonriemuisena taaksepäin tuolissaan, pörröttäen tukkansa eriskummaisen näköiseksi. Mutta perään antamatta ahdisti tilanhoitaja häntä, ja hetkisen kuluttua hän oli uudelleen kallistunut eteenpäin, vakuutellen voimaperäisesti ja naputtaen maltittomasti sormillaan pöytää naurusuin muuttaessaan kuviotaan. He olivat mitä parhaita ystävyksiä ja kinastelivat yhtenään. Gillianista se kaikki oli niin raikkaan uutta.