Sitten hänen huomionsa kääntyi toisaalle. Koko aterian ajan oli Craven istunut äänettömänä. Kerran alettuaan sanasodan kiistelivät täti ja Peters kaikessa ystävyydessä, kunnes asia perinpohjin oli reposteltu, lainkaan muistamatta ympäristöään. Craven ei ollut sekaantunut väittelyyn. Kuten aina oli Gillian nytkin liian kaino puhutellakseen häntä omasta aloitteestaan, mutta tunsi voimakkaasti hänen läsnäolonsa.
Tyttö moitti omaa käytöstään, mutta vaitiolo oli parempi kuin jokapäiväiset kuluneet lauseet, ja muuta hän ei olisi osannut sanoa. Hänen näköpiirinsä oli niin suppea, kun taas Cravenin, joka oli matkustellut kaikkialla maailmassa, täytyi olla hyvin laaja. Yhtä alaa lukuunottamatta olivat Gillianin tiedot mitättömät. Mutta Cravenkin oli taiteilija — oli toivotonta yrittää ottaa sitä puheeksi, hän päätteli, halveksien vähäisiä tietojaan; olisi julkeata mennä tyrkyttämään luostarissa kasvaneen amatöörin mielipiteitä sellaiselle henkilölle, joka oli opiskellut Pariisin kuuluisissa ateliereissä ja tutustunut useiden maiden taiteeseen.
Mutta kuitenkin hän oli varma, että hänen oli joskus murrettava oman ujoutensa kohottama muuri; maalaistalon tuttavallisessa elämässä olisi sellaisen olotilan jatkuminen sekä mahdoton että naurettava. Harmissaan itselleen hän tunnusti, että heidän väliensä kireys oli suureksi osaksi hänen syytänsä, ettei hän harjoituksen puutteessa osannut menetellä toisin. Mutta hän ei voinut loppumattomasti vedota sellaiseen pätemättömään puolustukseen. Jos hänestä kerran oli mihinkään, täytyi hänen vapautua niistä sovinnaistavoista, joihin hänet oli kasvatettu; hän oli irtautunut ahtaasta entisyydestä; nyt hänen oli ajateltava laajanäköisesti, luontevasti kaikista asioista — niinkin mitättömästä seikasta kuin seurustelusta.
Pelastava huumorintajunta nostatti hänen kaulaansa naurun, joka oli vähällä purskahtaa ilmoille. Sehän oli niin pieni asia, mutta hän oli suurentanut sitä niin tavattomasti. Mitä se itse asiassa saattoi olla — sellaisen koulutytön kömpelyyttä, jota hänen huoltajansa varsin luonnollisesti ei ollut huomaavinaan, sillä eihän hänen seuransa voinut olla muuta kuin ikävystyttävä. Tant pis! Hän saattoi ainakin koettaa olla kohtelias.
Hän kääntyi, sankarillisesti aikoen murtaa jään ja aloittaa keskustelun vaikkapa kuinkakin turhanpäiväisistä asioista. Mutta hänen katseensa ei ennättänyt Cravenin kasvoihin, vaan juuttui hänen käsiinsä, jotka lepäsivät valkealla pöytäliinalla pitkien, voimakkaiden sormien pyöritellessä ja kieputellessa tyhjää viinilasia. Käsillä oli Gillianiin tenhoisa vaikutus. Niistä ilmeni luonne, niistä näki ihmisen henkilöllisiä ominaisuuksia. Hän oli herkkä tajuamaan niiden merkkejä. Hän oli harrastanut käsitutkimuksia hänelle tarjona olleen rajoitetun aineiston avulla — tarkkaillut nunnien käsiä, pappien käsiä, eri henkilöiden käsiä niissä taloissa, joissa hän oli vieraillut, ja sen miehen kättä, joka oli häntä opettanut. Siltä mieheltä hän oli oppinut enemmän kuin taiteensa pelkät alkeet, hänen johdollaan oli alkeellinen harrastus kehittynyt määrätietoiseksi opiskeluksi, ja kun hän nyt silmäili Barry Cravenin käsiä, johtui hänen mieleensä muuan lause opettajansa luennoista: »Joissakuissa käsissä, etenkin miesten käsissä, on luonteenomaisia piirteitä, jotka ilmaisevat intohimoja ja ominaisuuksia ja pistävät silmään yhtä selvästi kuin kasvonilmeet.»
Syventyen tarkkailuunsa hän unohti alkuperäisen tarkoituksensa, pannen merkille uuden tyypin silmäänpistäviä tunnuksia ja luetellen yksityiskohtia, jotka yhdessä muodostivat kokonaisuuden. Voimakas käsi, joka voimassaan saattoi olla armoton — saattoiko se voimassaan olla myöskin säälivä? Tämä kummallinen ajatus heräsi odottamatta hänen mieleensä hänen tarkkaillessaan ensin vinhasti, sitten hitaammin pyörivän viinilasin ohutta kantaa, joka hiljaa kilahtaen äkkiä katkesi, kun käsi puristui nyrkkiin, niin että päivettynyt iho rystysten kohdalta vaaleni. Gillian vetäisi nopeasti henkeään. Oliko vahinko hänen syytään — oliko hän tuijottanut huomiotaherättävästi, niin että Craven oli suuttunut hänen nenäkkyyteensä? Hänen kasvojaan poltti, ja surkean ujona hän pakottautui katsomaan Cravenia kasvoihin. Hänen pahoittelunsa oli aiheeton. Hänestä välittämättä Craven silmäili sormiensa vieressä olevaa särkynyttä lasia kasvoillaan lievän kummastuksen ilme, ikäänkuin olisi vahinko saanut hänen harhailevat ajatuksensa vain puolittain palaamaan nykyisyyteen. Hetkisen hän tuijotti lasin kappaleihin, pannen ne sitten välinpitämättömästi syrjään.
Gillian hillitsi hysteeristä naurunhaluaan. Craven välitti hänestä niin äärettömän vähän, ettei edes tämä pikku tapaus ollut herättänyt häntä huomaamaan toisen tarkastelua. Ajatuksiinsa vaipuneena hän ihan ilmeisesti oli penikulmien päässä Craven Towersista ja vaivaloisesta holhokista. Ja äkkiä se tuntui loukkaavalta. Hän oli Cravenille ainoastaan kaino, kömpelö tyttö, jonka pelkkä olemassaolo oli rasitus. Hänen niin uljaasti tekemänsä päätös särkyi toisen kylmään eristymiseen. Puheleminen oli mahdottomampaa kuin milloinkaan ennen.
Hän kohautti vähän olkapäitään huulet hieman lerpallaan. Ja uskoen Cravenin olevan omissa aatoksissaan hän jatkoi tarkasteluaan. Oliko kotiintulo tehnyt Cravenin silmien ilmeen entistäkin murheellisemmaksi ja syventänyt juovia hänen suunsa ympärillä — tekikö palvotun äidin muisto hänen kasvoillaan väikkyvän kärsimyksen ilmeen vieläkin terävämmäksi? Vai liioitteliko Gillianin ylenmäärin kiihtynyt mielikuvitus hänen näkemäänsä, uskotellen pelkkää ikävystymistä syväksi suruksi? Hän mietti sitä ja oli melkein johtunut sellaiseen päätelmään, että viimemainittu selitys oli järkevämpi, kun hän — tarkkaillessaan — näki miehen kasvoilla äkillisen, niin tuskaisen värähdyksen, että hän rajusti puraisi huultaan tukahduttaakseen huudahduksen. Silmänräpäykseksi välähtänyt ilme oli paljastanut hänelle kärsivän sielun. Hätäisesti hän loi katseensa toisaalle, syvästi pahoitellen väärää arveluaan. Hän oli löytänyt salaisen haavan. Hänen istuessaan jäykkänä valtasi hänet pelko, että toisetkin mahdollisesti olivat sen nähneet. Vaivihkaa hän vilkaisi heihin. Mutta väittely oli vielä ratkaisematta, heidän välillään oli pöytäliina raavittu täyteen sekavia kuvioita. Hän huoahti huojennuksesta. Vain hän oli sen huomannut, eikä hänestä ollut väliä. Muutamia minuutteja hänen ajatuksensa risteilivät hurjasti, kunnes hän seisautti ne, rypistäen otsaansa. Se ei ollut hänen asiansa — hänellä ei ollut oikeutta edes mietiskellä Cravenin asioita.
Äkäisenä itselleen hän haihduttaakseen ajatuksiaan kääntyi katselemaan seinillä riippuvia kuvia — ne ainakaan eivät herättäisi häiritseviä kysymyksiä. Mutta hänen päätöksensä pitää ajatuksensa loitolla holhoojastaan kohtasi esteen jo heti alussa, sillä hän huomasi tuijottavansa Barry Craveniin, mutta sellaisessa asussa, jollaisen hän oli kuvitellut hänen ylleen silloin, kun he ensi kerran kohtasivat toisensa — teräspukimissa.
Kuva esitti nuorta miestä, joka oli puettu kuningatar Elisabetin aikaisen kuosin mukaisesti, yllään keveä, siro rautapaita, huolettomasti nojaamassa kiviseen rintanojaan, ranteellaan haukka, jonka pää oli verhottu. Kuvattu nuorukainen muistutti Craven Towersin omistajaa tavattoman läheisesti — ruumiinrakenne oli sama, pään ylväs asento sama, piirteet ja ihonväri samat. Ainoastaan suu oli maalatulla urholla toisenlainen, sillä huulet eivät olleet jurosti yhteenpuristetut, vaan kaartuneet erittäin miellyttävään hymyyn. Muotokuva oli äsken puhdistettu, ja värit olivat raikkaan kirkkaat. Miehen ryhti oli omituisen sulava senaikaiseksi, sen ajan sovinnaisesta maalausta vasta huolimatta huokui siitä tarmoa — jota huoleton asento vain huonosti salasi — ikäänkuin taiteilija olisi totellut traditsionia voimakkaampaa vaikutusta. Koko olento tuntui uhkuvan elämää. Gillian katseli kuvaa lumottuna; vaistomaisesti hänen katseensa suuntautui muotokuvan käsiin. Toinen, haukkaa pitelevä, oli kirjaillun nahkahansikkaan peittämä, mutta toinen, jossa oli haukan jalkahihnoja, oli paljas. Ja myöskin kädet olivat samanlaiset, niiden piirteet tunnontarkasti kuvatut.