Petersin ääni sai Gillianin hätkähtämään. »Katselette ensimmäistä Barry Cravenia, neiti Locke. Se on ihastuttava maalaus. Yhdennäköisyys on tavaton, eikö totta?»
Gillian kääntyi katsomaan pöydän toisella puolen istuvaa, herttaisesti hymyilevää tilanhoitajaa.
»Se on — tavaton», virkkoi hän hitaasti. »Se saattaisi olla entisaikojen asuun puetun herra Cravenin muotokuva, jollei taulun maalaustapa niin suuresti poikkeaisi nykyisestä.»
Peters naurahti.
»Ammattimiehen silmä, neiti Locke. Mutta olen hyvilläni siitä, että myönnätte sen olevan herra Cravenin näköisen. Olisin riidellyt kanssanne hirveästi, jollette olisi sitä nähnyt. Kuvan esittämä nuori mies», jatkoi hän, lämmeten puhumaan huomatessaan tytön mielenkiinnon, »oli aikansa romanttisimpia henkilöitä. Hän eli Elisabetin hallitusaikana ja oli runoilija, kuvanveistäjä ja säveltäjä — kirjastossa on kaksi nidettä hänen runojaan, ja salissa oleva marmorinen Hermes on hänen työtään. Seitsentoistavuotiaana hän lähti Towersista mennäkseen hoviin. Meidän aikoihimme saakka säilyneistä monista kirjeistä päättäen hänestä nähtävästi pidettiin yleisesti. Hän oli sir Philip Sidneyn läheinen ystävä, kuului Spenserin lukuisain suosijoiden joukkoon ja oli Elisabetin erikoinen suosikki — kuningattaren suosio näyttääkin aiheuttaneen hänelle jonkun verran harmia, kuten näkyy hänen päiväkirjansa merkinnöistä. Kuningatar teki hänestä ritarin ilman minkäänlaista aihetta, mikäli on selvinnyt, ja näyttääpä se hämmästyttäneen häntä itseäänkin, sillä hän mainitsee siitä päiväkirjassaan:
— 'Tänä päivänä löi Gloriana minut ritariksi. Jumala tietää, mistä ansiosta se tapahtui, mutta minä en.'
— Hän oli idealisti ja haaveilija, ja hänellä oli kyky pukea ajatuksensa sanoiksi — hänen rakkausrunonsa ovat kauneimpia, mitä olen milloinkaan lukenut, mutta ne ovat ihan persoonattomia. Mikään ei osoita hänen koskaan antaneen rakkauttaan ainoallekaan 'kauniille naiselle'. Ainoankaan naisen nimeä ei milloinkaan mainittu hänen nimensä yhteydessä, ja kun hän pysytti hellät tunteet loitolla itsestään, sai hän haavemielisessä hovissa hyväilynimen L'amant d'Amour.
— Oltuaan kymmenen vuotta kuningattaren hovissa hän ihan äkkiä varusti retkikunnan Amerikkaan. Syytä hän ei ilmaissut. Hovissa vallitsevan teennäisyyden herättämä vastenmielisyys, suru hänen ystävänsä Sidneyn kuoleman johdosta — tai lukuisten kauppiasseikkailijain kertomien tarinain lietsoma vaellushalu ovat saattaneet aiheuttaa tämän yllättävän askeleen. Hänen päätöksensä teki hänen ystävänsä alakuloisiksi, ja Elisabet puhkesi vimmaiseen sanatulvaan, komentaen häntä jäämään luokseen. Mutta kuningattaren vannotteluista ja hartaista pyynnöistä huolimatta — edellisiä oli runsaammin kuin jälkimäisiä — hän purjehti Virginiaan lähteäkseen sieltä maaretkelle. Seuraavien lähivuosien aikana saapui häneltä kaksi kirjettä, mutta sitten — ei kuulunut mitään. Hänen kohtalonsa on tuntematon. Hän oli ensimmäinen Craven, joka katosi unholaan etsiessään uusia maita.
Petersin miellyttävän äänen sointu muuttui empiväksi, hiljaisemmaksi, vakavammaksi. Ja Gillian joutui ymmälle huomatessaan tilanhoitajan hymyilevistä silmistä äkkiä kuvastuvan huolestumisen. Hän oli kuunnellut kiihkeän tarkkaavasti. Se oli historiaa, likeistä ja eloisaa, koska se oli niin läheisesti tämän talon yhteydessä. Unelmien linna oli vieläkin ihmeellisempi kuin hän oli kuvitellut. Hän hymyili kiitokseksi Petersille ja hengähti syvään.
»Minä pidän siitä», sanoi hän. »Rakkauden rakastaja!» kertasi hän sitten, katsoen uudelleen kuvaa. »Se on hyvin kaunis ajatus.»