»Perin harmillinen jokaiselle naisparalle, joka on ehkä ollut kyllin hupakko menettääkseen sydämensä hänelle.» Neiti Cravenin sävy oli pureva. »Usein olen aprikoinut, onkohan joku neito 'riutunut, kaihoisasti haaveillessaan' hänestä», lisäsi hän, nousten pöydästä.
»Jos hän olisi siitä tiennyt, olisi hänellä ollut kylliksi syytä lähteä Virginiaan», virkkoi Craven, naurahtaen kalseasti. »Sukumme traditsionit eivät ole koskaan hellineet heikomman sukupuolen liiallista palvomista.»
»Barry, sinä olet kamala!»
»Kenties, rakas täti, mutta sanani ovat osuvat», vastasi Craven kylmästi, mennen lattian poikki avaamaan ovea. »Myöskin Petersin, joka tuntee sukumme historian kuin viisi sormeaan, täytyy myöntää se.»
Hänen äänensä oli uhittelevan vetoava, mutta Peters ei sekaantunut asiaan lausuen vain lempeän pistävästi: »Kiitos sanasta 'myöskin', Barry!»
Veljenpojan sanat olisivat aikaisemmin nostattaneet neiti Cravenin harmistuneena panemaan jyrkän vastalauseensa, sillä ne osuivat hänen hellään kohtaansa. Mutta nyt varoitti vaistomainen, sisäinen näkemys häntä pysymään vaiti. Hän pisti kätensä Gillianin kainaloon ja poistui huoneesta yrittämättäkään aloittaa kinaa.
Seurusteluhuoneessa hän istuutui pasianssipöytään, viritti savukkeen, pörrötti tukkaansa ja levitti kortit pöydälle otsa rypyssä. Nyt hän oli entistä varmempi siitä, että niiden kahden vuoden aikana, jotka Barry oli ollut poissa kotoa, oli tapahtunut joku tuhoisa onnettomuus. Miehen koko luonne tuntui muuttuneen. Hän oli ihan toisenlainen kuin ennen. Entinen Barry ei ollut ollut kova eikä kyynillinen, mutta tämä uusi Barry oli. Muutamien viime viikkojen aikana oli tädillä ollut runsaasti tilaisuutta arvostella. Hän oivalsi, että Barryä vaivasi joku pimeä varjo, synkistäen hänen kotiintuloaan — hän oli kuvitellut sen niin toisenlaiseksi ja huokasi ajatellessaan, kuinka pettäviä toiveet olivat. Veljenpojan onni oli hänestä niin kallis, että häntä raivostutti, kun hän ei kyennyt auttamaan. Ennenkuin Barry puhuisi, ei hän voisi tehdä mitään. Ja hän tiesi, ettei Barry puhuisi koskaan. Iltainen puuha menetti tavallisen viehätyksensä, joten hän hajamielisesti pyyhkäisi kortit kokoon ja aloitti uudelleen.
Gillian istui uunimatolla Moustonin pää sylissään. Hän nojasi neiti Cravenin tuoliin, haaveksien kuten oli haaveillut vanhassa luostarissa, kunnes koira nostamalla äkkiä päätään kiinnitti hänen huomiotaan siihen, että Peters seisoi hänen vierellään. Tilanhoitaja katseli jonkun aikaa ääneti kortteja, osoitti nikotiinin tahraamalla sormellaan neiti Cravenilta huomaamatta jäänyttä siirtoa, meni sitten huoneen toiseen päähän ja istahti pianon ääreen. Hetkisen hänen kätensä hiljaa hipuivat koskettimia; sitten hän alkoi soittaa, ja hän soitti erinomaisesti. Gillian kuunteli ihmeissään. Peters ja musiikki olivat tuntuneet olevan hyvin etäällä toisistaan. Mies oli näyttänyt niin läpikotoiselta urheilijalta; siitä kirjallisuuden tutkimisesta huolimatta, johon hänen myötätuntoinen esityksensä Elisabetin aikaisesta Barry Cravenista oli viitannut, oli Gillian kuvitellut hänen harrastuksiansa karkeamman ruumiillisiksi. Hän oli silminnähtävästi ulko-ilmassa liikkuva mies, pyssy näytti luonnollisemmalta välineeltä hänen käsilleen kuin pianon herkät koskettimet; hänen paksujen, jokseenkin kömpelönnäköisten sormiensa ei olisi mitenkään uskonut taipuvan siihen vienoon näppäilyyn, joka nyt täytti huoneen ihanilla, sopusointuisilla sävelillä. Se oli kolaus Gillianin mieliteorialle, minkä hän vastahakoisesti tunnusti. Mutta hänen ihastuneena kuunnellessaan häneltä unohtui teoretisoiminen.
»Miksi hän ei ole antautunut musiikkialalle», kuiskasi hän jymisevien sävelien suojassa. Hymyillen neiti Craven katsahti hänen intoa uhkuviin kasvoihinsa.
»Voitko kuvitella Petersiä sukoilemassa konserttien ohjaajille tai ilmehtimässä kuulijakunnalle?» huomautti hän, pelastaen kuninkaan hylättyjen korttien läjästä.