Hymyillen vastaukseksi Gillian vaipui entiseen asentoonsa. Musiikki vaikutti häneen syvästi, ja Petersin soitto tehosi hänen herkkään taiteilijatemperementtiinsa. Kappale oli venäläinen kansanlaulu, valittava ja koruton, ja siinä oli omituinen, lyhyehkö, kertautuva loppusävel, joka muistutti tuskaisen sydämen huokausta — siinä oli villin suruista harmoniaa, johon sisältyvä tuska ahdisti kurkkua. Gillianin mieleen tulvahti murhetta huokuvan soiton nostattama pahojen enteiden aalto, outo, epämääräinen pelko, jolla ei ollut muotoa, mutta joka painoi häntä kuin rusentava taakka. Viimeisten viikkojen onnellisuus tuntui äkkiä hukkuvan maailmassa rehoittavaan surkeuteen. Jos sydämen sisimmät sopukat tutkittaisiin, niin kuka oli tosionnellinen? Sitten hänen ajatuksensa suuntautuivat lähemmäksi häntä itseänsä, lensivät hänen oman tyttöikänsä lohduttomiin päiviin ja hänen isänsä kovaosaiseen elämään. Senjälkeen ne hypähtivät eteenpäin, siirtyen nykyisyyteen, ja hän ajatteli surua, jonka hän oli nähnyt kuvastuvan Cravenin kasvoista lyhyen hetkisen aikana päivällispöydässä. Oliko maailmassa ainoastaan murhetta? Haaveksivat ruskeat silmät sumentuivat. Hänen sydämestään pulpahti palava rukous, että hänen osakseen kerran tulisi täydellinen onnellisuus, vaikka vain hetkiseksi.
Sitten muuttui soitto ja sen mukana tytön mieliala. Hän nykäisi päätään taaksepäin ja räpytti vihaisesti silmiään haihduttaakseen niistä kosteuden. Mikä hänen oli? Totisesti hän oli koko maailman epäkiitollisin tyttö. Jos hänellä oli suruja, niin täytyi niiden olla hänen itsensä tuottamia. Hänelle oli oltu miltei uskomattoman hyväntahtoisia, ei oltu jätetty tekemättä mitään hänen ilokseen. Hänen vain muutamia viikkoja sitten viettämänsä elämä oli hänen nykyisen olonsa mittaamattoman kaukainen vastakohta. Mitä hän vielä kaipasi? Oliko hän niin itsekäs, että saattoi ajatellakaan entistä kovaa osaansa? Häpeä täytti hänen mielensä, ja hän loi katseensa vierellään istuvaan naiseen äkillisen kiitollisuuden ja rakkauden puuskan vallassa. Mutta neiti Craven oli vihdoinkin kiintynyt kortteihinsa eikä nähnyt ympäristöään, ja heikko hymy huulillaan Gillian käänsi huomionsa läheisellä tuolilla istuvaan äänettömään olentoon. Craven oli tullut huoneeseen muutamia minuutteja aikaisemmin. Hän nojasi välinpitämättömänä tuolin selkänojaan, varjostaen toisella kädellä kasvojaan sammuneen savukkeen riippuessa toisen sormien välissä. Gillian katseli häntä kauan ja vakavasti, ihmetellen, kuten hän aina ihmetteli, millaisethan olivat olleet Cravenin ja hänen isänsä tapaisen miehen väliset suhteet, mikä oli saanut Cravenin ottamaan kannettavakseen taakan, joka oli laskettu hänen hartioilleen. Ja hänen poskiansa alkoi taaskin kuumentaa hänen ajatellessaan kuinka suurena rasituksena hän oli Cravenille. Oli nurinkurista, että hänellä oli sellainen kuorma!
Hän tukahdutti huokauksen, ja hänen silmiinsä tuli haaveellinen ilme, kun hän vaipui ajattelemaan häntä odottavaa tulevaisuutta. Ja hänen innokkaan luottavana suunnitellessaan tuulentupiaan, siveli hänen kätensä hyväilevästi koiran päätä Petersin soittaman haikean valssin tahdissa.
Näpättyään äkillisen, odottamattoman sävelen soittaja nousi pianon äärestä ja liittyi huoneen toisessa päässä olevaan seurueeseen. Neiti Craven sekoitteli kortteja touhuisasti. »Kiitos, Peters», sanoi hän ja nyökkäsi hymyillen. »Kun kuulen sinun soittavan, muistuvat entiset ajat mieleeni. Gillianista olet antautunut väärälle uralle; hän mieluummin näkisi sinut Queen's Hallissa.»
Peters nauroi tytön punehtuneena puolustautuessa ja istuutui lähelle korttipöytää. Kesken jaon neiti Craven sytytti uuden savukkeen.
»Mitä uutta kuuluu kreivikuntaamme?» tiedusti hän, lisäten selitykseksi
Gillianille: »Hän on kävelevä tietoaitta, rakas ystävä.»
Peters naurahti. »Ei mitään erikoista, mylady. Kunnassamme on viime aikoina vietetty erittäin siivoa elämää. Vanha Holmwoodin Lacy on kuollut; hänen sijastaan on Bill Lacy ohjaksissa ja hakkauttaa parhaillaan tammia maksaakseen nuoruuden erehdyksiään — joista muuten yksikään ei totta puhuen ole kauhea. Hamer-Banisterit ovat vihdoinkin sortuneet — heitä on enemmän sääli — ja Hamer on vuokrattu joillekin varakkaille australialaisille, joilla nähtävästi on rajattomasti rahaa, kovin omituisia sanontatapoja ja jotka ovat kovin kauniin itsevarmoja. Heillä oli hyvät suositukset, ja Sandra on ottanut, heidät ihastuneena vastaan — heillä on samanlaisia harrastuksia.»
»Hevosasioita otaksuttavasti. Miten Horringfordit voivat?»
»Jotakuinkin entiseen tapaan», vastasi Peters. »Horringford on kokonaan syventynyt Egyptin asioihin, ja Sandra on jälleen sotapolulla», lisäsi hän hämärästi.
Neiti Craven myhähti. »Mistä on tällä kertaa kysymys?»