Petersin kulmakarvat värähtivät omituisesti.
»Sosialismista!» Hän hihitti. »Hänellä on ihan uusi, perin omintakeinen käsitys siitä varsin venyvästä käsitteestä. Pyysin Sandraa selittämään minulle sen järjestelmän periaatteita, ja hänen esityksensä oli hyvin monisanainen ja perin arvoituksellinen. Se tuntuu sisältävän ihmisen oikeudet, joukkojen kohottamisen, maanomistajan ja vuokralaisen suhteet, joutilaan rikkaan psykologisen huonontumisen —»
»Sandra ja psykologia — armias taivas!» päivitteli neiti Craven, vieden kätensä tukkaansa.
»— Ja köyhien ja sorrettujen aseman parantamisen», jatkoi Peters. »Se ei kuulosta ihan alkuperäiseltä, mutta minulle on kerrottu, että agitatsioni on perin uudenlaista. Sandra puuhaa ankarasti oman väkensä keskuudessa», lopetti hän ja nojautui nauraen taaksepäin tuolissaan.
»Mutta — köyhät ja sorretut! Pidin Horringfordia mallikelpoisena maanomistajana ja hänen tiluksensa luulin kelpaavan esimerkiksi muille kuningaskuntamme tilanhaltijoille.»
»Juuri niin. Sehän juuri huvittavaa onkin. Mutta sellainen pieni sivuseikka ei säikytä Sandraa. Siitä koituu hänelle kesäinen harrastus, hän ei juuri tiedä, mitä tekisi, metsästysajan mentyä. Hän on käynyt tähän sosialismijuttuun käsiksi varsin perinpohjaisesti, järjestänyt kokouksia ja luentotilaisuuksia. Heidän pyrkimyksiensä erikoisena sivuhaarana kuulostaa olevan tyyten uusi suunnitelma lapsien kasvattamiseksi. Siitä minulla on jokseenkin hatarat tiedot — sain Sandran kiukustumaan pahanpäiväisesti sanomalla sen mielestäni muistuttavan tuotteitaan myyvän puutarhurin voimaperäistä viljelyä. Se, ettei Sandralla ole omia lapsia, ei haittaa mitään — hänen päänsä on täynnänsä mitä kauneimpia teorioita. Mutta teoriat eivät tunnu oikein hyvin menevän kylän naisten päähän. Tuonnottain hän tyrmistyi, kun eräs perheenäiti pamautti hänelle suoraan vasten kasvoja, ettei hän käsittänyt Sandran puheita — mikä epäilemättä oli ihan totta. Mutta sanontatapa taisi olla epämieluinen, ja Sandra oli hyvin harmissaan ja valitti Thomsonille, uudelle tilanhoitajalle. Tämä, mies-paha, joutui kahden tulen väliin, sillä maan vuokraajatkin olivat käyneet valittamassa, että heitä häirittiin. Niinpä hänen oli mentävä Horringfordin puheille, ja siellä sukeutui mainio kohtaus. Sen johdosta Sandra soitti tänä aamuna minulle ja kertoi, että Horringford käyttäytyi kuin karhu, että hän oli kokonaan kietoutunut ummehtuneihin muumioihinsa ja menettänyt viimeisenkin ihmisyyskipinänsä. Huomenna hän muka aikoi tulla tänne puoliselle kertoakseen minulle kaikki — hän riemastui kuullessaan, että talo on taaskin asuttu ja tulee teidän luoksenne teelle, jolloin epäilemättä saatte toisen painoksen hänen murhevirttään. Puolen tunnin kuluttua soitti Horringford ja valitti Sandran olleen erittäin vaivaloisen ja puuhailleen jotakin uutta hullutusta, joka oli ärsyttänyt kaikkia; Thomson toi hänelle joka päivä ainakin yhden vuokralaisen irtisanoutumiskirjeen; sanalla sanoen: piru oli merrassa, ja hän pyysi minua käyttämään vaikutusvaltaani ja puhumaan Sandralle järkeä. Hän nähtävästi valmistaa kaikin voimin jonkun faaraon elämäkertaa ja oli hyvin harmissaan häiriöstä.»
»Jos hän välittäisi hiukan vähemmän faaraoista ja rahtusen enemmän
Sandrasta —» virkkoi neiti Craven, puhaltaen miettivästi savurenkaita.
Peters pudisti päätään.
»Kyllä hän välitti — sehän juuri surkeata onkin», sanoi hän verkkaisesti. »Mutta mitä olisi voinut odottaa? Tunnethan koko jutun. Sandra joutui naimisiin lapsena, jolloin hänen olisi pitänyt olla koulupenkillä, eikä hänen mieltään kuulustettu lainkaan. Horringford oli lähes kaksikymmentä vuotta vanhempi kuin hän on ja aina ollut harvapuheinen ja syventynyt egyptiläisiin tutkimuksiinsa. Sandralla ei ollut koko maailmassa muita ihanteita kuin tallit. Horringford ikävystytti häntä suunnattomasti, ja vilpitön kun on, ei Sandra empinyt, vaan sanoi sen hänelle suoraan. Heillä ei ollut ainoatakaan yhteistä ajatusta. Hän ei voinut pitää miestä minkäänarvoisena, ja niinpä he loittonivat toisistaan, ja Horringford sulkeutui entistä enemmän kuoreensa.»
»Entä mitä sinä aiot tehdä, Peter?» Cravenin äkillinen kysymys säpsähdytti toisia, sillä hän ei ollut näyttänyt kuuntelevan keskustelua.
Peters viritti savukkeen ja poltti vähän aikaa, ennenkuin vastasi. »Kuuntelen loppuun saakka, mitä Sandralla on sanottavaa», alkoi hän vihdoin puhua. »Sitten ilmaisen hänelle muutamia seikkoja, jotka hänen mielestäni pitäisi tietää, ja kehoitan häntä pyytämään Horringfordia ottamaan hänet mukaansa Egyptiin ensi talvena.»