»Teoreettisesti on asia niin, rakas», vastasi neiti Craven, »mutta käytännössä on usein toisin. Yleensä tytöt järjestävät itse tulevaisuutensa ja valitsevat puolisonsa. Mutta vielä on paljon vanhanaikaisia ihmisiä, jotka röyhkeästi vaativat itselleen oikeutta määrätä tytärtensä elämästä ja ovat kouluttaneet heidät niin, että vanhempien toiveiden vastustaminen on miltei sula mahdottomuus. Ilmestyy sopiva kosija, vanhemmat painostavat tyttöä — ja kaikki on valmista. Otetaan esimerkiksi Sandra. Muutamien vuosien kuluttua hän otaksuttavasti olisi itse valinnut — ja viisaasti. Mutta asiain näin ollen ei avioliitto ollut johtunut hänen mieleensäkään.»
»Hän ei olisi voinut valita parempaa miestä», puolusti Peters lämpimästi. »Jos Horringford vain olisi malttanut odottaa vuoden tai pari —»
»Sandra olisi otaksuttavasti karannut jonkun tallirengin tai sirkusratsastajan kanssa, ennenkuin olisi ehtinyt tulla täysi-ikäiseksi!» pilaili neiti Craven nauraen. »Mutta se on vaikea kysymys, se puolison valitseminen», jatkoi hän miettivästi, »Poikamiehenä kykenen pohtimaan sitä täysin tyynesti. Mutta jos olisin hulluuden hetkellä mennyt avioliittoon ja minulla olisi talon täysi tyttäriä, saisin hermopuistatuksia joka kerta, kun vieras mies ilmestyisi oveni sisäpuolelle.»
»Et usko meidän olevan varsin korkealla tasolla, mylady», pahoitteli
Peters.
»Hyvä ihminen, en usko teidän olevan millään tasolla — tiedän teistä liian paljon», vastasi neiti Craven hymyillen.
Peters nauroi. »Mitä sinä arvelet, Barry?»
Ainoan välihuomautuksensa jälkeen Craven oli istunut äänettömänä, ikäänkuin keskustelu ei enää olisi kiinnittänyt hänen mieltään. Hän ei vastannut Petersin kysymykseen vähään aikaan, ja kun hän vihdoin puhkesi puhumaan, oli hänen äänensä omituisen pingoittunut. »En usko mielipiteeni painavan kovinkaan paljoa, mutta minusta tuntuu, että naiset panevat paljon alttiiksi kummassakin tapauksessa. Mies ei voi koskaan tietää, minkälaiseksi lurjukseksi hän muuttuu, kun siksi tulee.»
Syntyi painostava hiljaisuus. Neiti Craven piti katseensa suunnattuna korttipöytään hermostuneena ja pahojen aavistusten vallassa; sellaista hän ei ollut ennen kokenut. Hänen veljenpoikansa sanoissa ja katkerassa sävyssä tuntui piilevän salattu merkitys, ja hän vaivasi aivojaan keksiäkseen puheenaiheen, joka lievittäisi huoneessa vallitsevaa jännitystä. Mutta Peters katkaisi äänettömyyden, ennenkuin se ehti muuttua vaivaavaksi. »Se ainoa täällä oleva henkilö, jota asia lähemmin koskee, ei ole lausunut mielipidettään. Mitä te arvelette, neiti Locke?»
Gillian punehtui hieman. Hänen oli vielä vaikeata sekaantua yleiseen keskusteluun ja muistaa, että häntä voitaisiin millä hetkellä tahansa vaatia tuomaan esiin omia ajatuksiaan.
»Pelkäänpä, että minulla on ennakkoluuloja. Minut on kasvatettu luostarissa — Ranskassa», vastasi hän empien.