»Siis kannatatte ranskalaisten tapaa, hehän solmivat sovinnaisia avioliittoja?» huomautti Peters.
Gillian loi häneen tummista silmistään vakavan katseen. »Luullakseni se on — varmempi», sanoi hän hitaasti.
»Ja siis onnellisempi?»
Tytön poskien puna tummeni. »Oi, en tiedä. En ymmärrä englantilaisten tapoja. Osaan puhua vain Ranskasta. Keskustelimme siitä luostarissa — luonnollisesti, koska se oli kiellettyä, que voulez vous?» Hän hymyili. »Jotkut ystävistäni menivät naimisiin. Heidän vanhempansa järjestivät heidän avioliittonsa. Tuntuu, että» — hän takertui, jatkaen sitten hätäisesti — »että puolison valitsemiseen liittyy paljon sellaista, mitä — tytöt eivät käsitä, minkä vain vanhemmat ihmiset ymmärtävät. Niin ollen on kenties parasta, että he järjestävät asian, joka on niin vakava ja niin — niin kestävä. Heidän täytyy tietää enemmän kuin me tiedämme», lisäsi hän rauhallisesti.
»Entä ovatko ystäväsi onnellisia?» tiedusti neiti Craven suorasukaisesti.
»He ovat tyytyväisiä.»
Neiti Craven ärähti. »Tyytyväisiä!» kertasi hän halveksivasti. »Avioliiton pitäisi antaa enemmän kuin tyytyväisyyttä. Se on kovin laiha elinkautisen kumppanuuden perusta.»
Tytön kasvoille lehahti varjo.
»Eräs ystäväni meni naimisiin rakkaudesta», kertoi hän vitkalleen. »Hän kuului vanhaan ylimystöön, ja hänen sukulaisensa toivoivat hänelle loistavaa avioliittoa. Mutta hän rakasti muuatta taiteilijaa ja meni hänen kanssaan naimisiin kaikesta vastustuksesta huolimatta. Kuusi kuukautta hän oli Ranskan onnellisin tyttö — sitten hän sai tietää, että hänen puolisonsa oli uskoton. Loukkaako teitä, että puhun siitä — luostarissa me kaikki tiesimme sen. Pian senjälkeen hän matkusti Caprille isänsä lahjoittamaan huvilaan, ja eräänä aamuna hän meni uimaan — se oli hänen jokapäiväinen tapansa, hän osasi tehdä vedessä kaikenlaisia temppuja. Mutta sinä aamuna hän ui ulapalle — eikä palannut.» Gillianin hiljainen ääni aleni melkein kuiskaukseksi.
Neiti Craven katsahti häneen epäilevästi. »Tarkoitatko, että hän tahallaan hukutti itsensä?»