Gillian liikahti hieman, ikäänkuin vältellen. »Hän oli hyvin onneton», virkkoi hän vienosti.
Sitä seuranneen äänettömyyden aikana hänen huolestunut katseensa kääntyi melkein hänen huomaamattaan holhoojaan. Craven oli noussut pystyyn ja seisoi jäykän liikkumattomana kädet taskussa, tuijottaen suoraan eteensä. Hän näytti kokonaan eristäytyneen muusta seurueesta, ikäänkuin hänen sielunsa olisi lähtenyt vaeltamaan, jättäen kookkaan ruumiin tyhjäksi, tunteettomaksi kuin kivikuvan. Gillian tunsi, ettei Craven ollut tarkannut hänen sanojaan. Häntä harmitti, että oli lausunut ajatuksia, joiden hän pelkäsi olevan kypsymättömiä ja arvottomia. Häneltä pääsi nopea huokaus, ja käsittämättä sen syytä neiti Craven taputti häntä lempeästi olalle. »Se on kovin murheellinen pikku tarina, rakas.»
»Ja lujittaako se uskoanne, että tyttö tekee viisaasti hyväksyessään hänelle valitun puolison, neiti Locke?» kysyi Peters äkkiä, vilkaisten samalla kelloonsa ja nousten seisomaan.
Gillian nousi muiden mukana.
»Luullakseni se on — varmempaa», vastasi hän, kuten oli sanonut aikaisemminkin, ja kumartui herättämään nukkuvaa villakoiraa.
V
Neiti Craven istui yksin Towersin kirjastossa. Hän oli lukenut, mutta kirja ei ollut jaksanut kiinnittää hänen mieltään ja virui nyt lukemattomana hänen sylissään, samalla kun hän oli vaipunut syviin aatoksiin.
Hän istui hyvin hiljaa, tavallisesti kirkkaat kasvot pilvessä, ja kerran tai pari pääsi häneltä raskas huokaus.
Lyhyt marraskuun päivä alkoi kallistua loppupuolelle, ja vaikka iltapuoli olikin vasta alussaan, alkoi jo käydä hämäräksi. Pimenemisen huomasi kirjastossa paremmin kuin muualla talossa — huone oli synkkä heti aamuauringon siirryttyä sen ohitse. Se oli pitkä ja kaita, seinissä oli noin kolmen ja puolen metrin korkuinen tammilaudoitus ja sen yläpuolella kiersi parveke, jolle päästiin takorautaisia portaita myöten. Sinne oli sijoitettu kokoelma nahka- ja veliinikansiin sidottuja kirjoja, jotka verhosivat seiniä lattiasta muutamia kymmeniä sentimetrejä korkean laipion alapuolelle. Huoneen neljännessä seinässä, jolle parveke ei ulottunut, oli kolme kapeata ikkunaa, joista näkyi ajotielle. Kalusto oli niukka ja tiukasti Jaakko-kuninkaan ajan tyylin mukainen, sillä se oli yli kaksisataa vuotta säilynyt jotakuinkin koskemattomana; siinä oli jykevä kirjoituspöytä, pari pitkää, matalaa kaappia ja puolitusinaa tilavia nojatuoleja, jotka myöhemmin oli päällystetty pieluksilla vastaamaan nykyajan mukavuusvaatimuksia. Joitakuita vanhoja, hienoja pronssiesineitä oli laudoitettujen seinien vierellä. Huoneessa vallitsi tyynen rauhaisa tuntu. Vanha kalusto vaikutti upean vankalta. Kiilloitettu laudoitus ja sen yläpuolella vanhojen kirjojen hyvin järjestetyt rivit tekivät pysyväisen vaikutuksen; ne olivat aina paikallaan, samalla kun tuli ja meni miespolvia ohimenevinä, kiiltävistä tammilaudoista kuvastuvina, käsitellen painettuja aarteita, joita luettaisiin vielä vuosisatoja sen jälkeen, kun he olivat jälleen rauenneet tomuksi.
Talon henki tuntui aineellistuneen tässä isossa, hiljaisessa huoneessa, joka oli avara ja kuitenkin kodikas, muodollinen, mutta kuitenkin lämmintuntuinen.