Se oli neiti Cravenin lempipaikka. Ilmakehä siellä oli miellyttävä. Täällä hän vielä läheisemmin kuin muualla tunsi pääsevänsä kosketuksiin suvun hienon vaikutuksen kanssa, jota koko talo tuntui huokuvan. Useimmissa huoneissa sen saattoi havaita, mutta kirjastossa se oli voimakas.
Talo ja suku — ne olivat erottamattomasti liittyneet toisiinsa.
Satoja vuosia, katkeamattomana sarjana, isästä poikaan… isästä poikaan… Neiti Craven oikaisihe istumaan suorana kuullessaan nyyhkytyksen äänen, josta ei voinut erehtyä. Hämmästyneenä hän katsoi kahta kyynelten jättämää märkää jälkeä polvillaan olevan, avoimen kirjan sivulla. Lapsuudestaan saakka hän ei tietoisesti ollut itkenyt. Olipa hyvä, että hän oli yksin, mietti hän, hätkähtäen ja vilkaisten ympärilleen tyhjässä huoneessa. Hänen oli pidettävä itseään tiukemmassa kurissa. Hän naurahti hieman epävarmasti, yskäisi, niisti nenäänsä voimaperäisesti ja meni keskimäisen ikkunan ääreen. Ulkosalla oli kolea marraskuun ilma. Tuuli puhalsi talon ympärillä rajuina puuskina, jotka huojuttivat ja taivuttivat puiston isoja alastomia puita ja sieppasivat pyörteisiinsä myöhään varisseita lehtiä, nostaen ne jonoina ilmaan hajoittaakseen ne sitten jälleen laajalle alueelle.
Sade pieksi ikkunan ruutuja. Mutta myrskyn myllertämänäkin oli näköalalla oma omituinen viehätyksensä. Kaikkina vuodenaikoina se oli kiehtova.
Neiti Craven katseli vankkoja, alastominakin kauniita puita ja mietti, kuinkahan usein hän vielä näkisi niissä lehtisilmut. Otsaansa rypistäen hän tukahdutti ilmoille pyrkivän huokauksen, painautui likemmäksi ikkunaa ja tähyili ulos entistä tarkkaavammin. Itäänpäin ja länteenpäin jatkuivat pitkät lehtokujat, jotka kaartuivat ja katosivat pian näkyvistä. Talon edustalla oli laaja, hiekoitettu alue; sieltä vei kaksi lyhyempää, tilavan, soikean tarhan kahden puolen kiertävää lehtokujaa tallille, joka oli rakennettu vähän matkan päähän talon etusivun kohdalle, mutta jonka kuusiaita piilotti.
Vaikka neiti Craven katseli jonkun aikaa, meni ohitse vain riistanvartija kintereillään läpimärkä setteri, ja vavahtaen tarkkailija kääntyi pois ikkunasta. Hän liikkui rauhattomasti sinne tänne, otti käsiinsä kirjoja, pannen ne heti taaskin takaisin, penkoen kaapeista painokuvia, jotka toisella silmäyksellä eivät häntä huvittaneet, ja tarkastaen lapsuudestaan saakka tuntemiaan pronssiesineitä pitkään ja tutkivasti, ikäänkuin olisi nyt nähnyt ne ensimmäisen kerran.
Huoneeseen tuli palvelija ja mitään virkkamatta lisäsi puita uuniin. Neiti Cravenin keskeytyneet ajatukset pyörähtivät uuteen uomaan. Hän istuutui kirjoituspöydän ääreen, veti eteensä paperiarkin ja kirjoitti vitkalleen päivämäärän. Mutta sitä edemmäksi hän ei päässyt. Muste kuivui kynään hänen tuijottaessaan valkeaan paperiin kykenemättä toivomallaan tavalla pukemaan sanoihin sen kirjeen sisältöä, jonka hän aikoi kirjoittaa.
Vihdoin hän laski hopeisen kynänvarren kädestään, tehden toivottoman eleen, ja hänen katseensa suuntautui pronssiveistokseen, jota käytettiin kirjepainona. Se oli hänen omaa työtään, ja hän hypisteli sitä hyväillen, huulillaan omituinen, suruinen hymy, kunnes hänen rinnastaan puristui toinen haikea nyyhkäys; sitten hän pani sen syrjään ja painoi kädet kasvoilleen.
»Se ei ole itseni tähden; Jumala tietää, ettei se ole itseni tähden», supatti hän ikäänkuin puolustellen. Sitten hän pinnisti voimiaan, sai mielenliikutuksensa hillityksi ja yritti uudelleen kirjoittaa. Mutta pantuaan paperille viisi tai kuusi sanaa hän nousi maltittomana pystyyn, rypisti paperin kädessään, meni takan luokse ja heitti sen loimuavien halkojen sekaan.
Hän katseli, kuinka se käpertyi, sen väri muuttui mustan kirjoituksen selvästi näkyessä, ja sitten se raukesi tuhkaksi. Tottumuksesta hän sitten otti savukkeen uuninreunuksella olevasta rasiasta, mutta hänen sytyttäessään sitä välähti hänen mieleensä äkillinen ajatus, ja hetkisen kestäneen epäröinnin jälkeen seurasi savuke aloitettua kirjettä tuleen.