Kohautettuaan kärsimättömästi olkapäitään hän meni jälleen istumaan nojatuoliin ja koetti taaskin lukea, mutta vaikka hänen katseensa koneellisesti lipui pitkin painettuja rivejä, ei hän tajunnut lukemaansa, ja laskettuaan kirjan kädestään hän ei enää yrittänytkään haihduttaa harhailevia ajatuksiaan. Ne eivät olleet hupaisia, ja kun ovi vähää myöhemmin avautui, käänsi hän hyvillään päätään, huokaisten helpotuksesta. Sisälle astui Peters reippain askelin.
»Tulin kuulusteluun», virkkoi mies nauraen. »Perheripitys piti minua yksinäisyydessä tämän aamun. Aikoinani en välittänyt sellaisesta mitään, mutta viime vuosi pilasi minut. Olin tilattu puoliselle, mutta tulin niin pian kuin ehdin. Kaikki voivat toivottavasti hyvin.»
Neiti Craven silmäili häntä hetkisen ennenkuin vastasi. Peters seisoi selkä takkaan päin, kädet selän takana, kasvot rusottavina tuulesta ja sateesta, terävät, siniset silmät suunnattuina häneen luotettavina, varmoina. Omituinen sattuma oli tuonut miehen tänne — juuri sillä hetkellä. Neiti Cravenin valtasi voimakas halu ottaa hänet uskotukseen harvinaisessa asiassa. Hän oli tuntenut Petersin ja luottanut häneen useampia vuosia kuin oikein muistikaan. Kuinka paljon hän puhuisi? Hän oli kahdella päällä.
»Olet aina ajattelevainen, Peter», alkoi hän verkalleen. »Tuskinpa on mitään anteeksiannettavaa.» Hän hymyili hieman. Barry lähti ratsastamaan jonnekin varhain tänä aamuna, ja Gillian meni eilen Horringfordeille. Odotan hänen palaavan tänään teelle. Minua taas vaivasi luuvalo, reumatismi tai lentoleini selässä. En muista, mikä niistä! Joka tapauksessa jäin kotiin.» Hän nauroi ja osoitti savukkeita. Peters otti savukkeen ja naputti sitä peukalonsa kynteen.
»Olet ollut yksin. Miksi et soittanut? Olisin ollut hyvilläni päästessäni eroon australialaisista. He ovat tavattoman ystävällisiä, mutta jollakin tavoin — hm — painostavia», lisäsi hän hymähtäen.
»Rakas ihminen, ole iloissasi, ettei se johtunut mieleeni. Olen ollut koko päivän kuin pääkipuinen karhu.» Hän katsoi Petersin ohitse tuleen, ja kummastuneena hänen äänensä oudosta sävystä mies ei virkkanut mitään, vaan poltti hitaasti savukettaan, nauttien lämmöstä ajettuaan kylmässä sateessa avoimessa autossa. Hän ei koskaan käyttänyt umpinaista vaunua. Jotkut neiti Cravenin lausumat sanat olivat hämmästyttäneet häntä.
»Barry ratsastamassa —?» virkkoi hän, vilkaisten ulkona raivoavaan myrskyyn.
»Niin. Hän söi aamiaista epä-inhimilliseen aikaan ja lähti varhain.
Säästä hän ei näy välittävän, mutta kyllä hän kastuu likomäräksi.»
»Hän on karaistunut mies», vastasi Peters lyhyesti. »Arvelinkin hänen olevan ulkosalla. Tullessani äsken sisälle, vetelehti Joshio eteishallissa, vilkuillen ajotielle. Odottamassa isäntäänsä kaiketi», lisäsi hän, karistaen savukkeestaan tuhkakokkareen tuleen. »Hän on verraton kamaripalvelija», täydensi hän puhettaan jotakin sanoakseen.
Mutta neiti Craven ei ollut kuulevinaan huomautusta. Hän tuijotti yhäti lepattaviin liekkeihin, naputellen sormillaan tuolin käsinojia. Kerran hän yritti puhua, mutta sanoja ei lähtenyt hänen huuliltaan.