Peters odotti. Hänellä oli selittämätön, mutta varma tunne, että neiti Craven toivoi hänen odottavan, että hän yllyttämättäkin toisi julki mielessään ilmeisesti pyörivän asian. Neiti Cravenin käytös osoitti hänen olevan harvinaisen jännittyneen — hän oli tänään kokonaan toisenlainen kuin tavallisesti. Vain kerran tai kahdesti koko heidän elinkautisen ystävyytensä aikana hän oli näyttänyt Petersille vakavaa puoltaan. Silloin hän oli pyytänyt apua — nytkin mies aavisti hänen olevan avun tarpeessa. Peters ylpeili siitä, että tunsi hänet yhtä hyvin kuin hän itsekin, ja ymmärsi, kuinka vaikeata hänen oli puhua. Vaikka Peters arvasikin hänen huolestumisensa syyn, ei hän silti tahtonut jouduttaa sen lausumista. Neiti Craven tarvitsi siihen oman aikansa, hän ei voinut mennä puolitiehen vastaan. Hänen täytyi odottaa syrjässä. Milloin olisikaan hän menetellyt muulla tavoin Craven Towersissa! Hänen silmänsä välkkyivät omituisesti takkatulen hohteessa, ja hän upotti kätensä takintaskuihin, tehden äkillisen liikkeen. Äkkiä neiti Craven katkaisi äänettömyyden.
»Peter — olen kauhean huolissani Barrystä.» Sanat tulivat kiivaasti.
Mies ymmärsi häntä liian hyvin tekeytyäkseen ymmälläolevaksi.
»Mylady, niin olen minäkin», vastasi hän kerkeästi, mikä ei ollut suinkaan rauhoittavaa.
»Peter, mikä on vikana?» jatkoi toinen hengähtämättä. »Barry on tyyten muuttunut. Sinä näet sen yhtä hyvin kuin minäkin. En käsitä sitä — olen ihan ymmällä — tarvitsen apuasi. En voi keskustella hänestä kenenkään muun kanssa, mutta sinä — sinä olet yksi meistä, olet aina ollut yksi meistä. Kaikissa säissä olet ollut tukenamme. Miten meidän olisi käynyt ilman sinua, sen tietää yksin Jumala. Pidät Barrystä, rakastat häntä yhtä paljon kuin minäkin, etkö osaa tehdä jotakin? Hänen kärsivät kasvonsa — hänen murheelliset silmänsä — herään öisin unestani ja näen ne! Peter, etkö voi tehdä jotakin?»
Hän seisoi Petersin vieressä takertuneena uuninreunukseen ja vapisten liikutuksesta. Mies tyrmistyi nähdessään hänet niin masentuneena, melkeinpä sekavana. Hän tajusi, kuinka syvään asia oli häneen osunut — totisesti syvään, kun tulos oli tuollainen. Mutta pyyntöä oli mahdoton täyttää. Peters teki pienen epäävän eleen ja pudisti päätään.
»Mylady, en voi tehdä mitään. Enkä tiedä, uskotko, kuinka kipeästi sen sanominen minuun koskee. Oma poikani ei voisi olla minulle rakkaampi kuin Barry on — hänen äitinsä tähden.» Hänen äänensä särkyi. »Mutta tosiasia on — hän ei ole minun poikani. Olen vain hänen tilanhoitajansa. On asioita, joita en voi tehdä enkä lausua, vaikka minua kuinka haluttaisi», lisäsi hän hymyillen väkinäisesti.
Neiti Craven näytti tuskin kuuntelevan.
»Se on tapahtunut Jaappanissa», vakuutti hän kiivaasti, mutta hiljaa. »Jaappani! Jaappani!» jatkoi hän rajusti. »Kuinka paljon suruja se maa vielä tuottaa suvullemme! Se on tapahtunut Jaappanissa, ja mitä se lieneekään, Joshio tietää sen! Puhuit hänestä äsken. Kerroit hänen vetelehtivän — odottamassa — tähyilemässä. Peter, niin hän vartioi aina. Hän tähyilee yhtenään. Barryn ei milloinkaan tarvitse lähettää noutamaan häntä — hän on aina saapuvilla, odottaen kutsua. Kun Barry on ulkosalla, on mies rauhaton, kunnes hän palaa, liikkuen kuin haamu hallissa — se käy hermoilleni. Mutta oikeastaan en kuitenkaan pysty moittimaan häntä mistään. Hän ei häiritse, hän on meluton kuin kissa ja katoaa heti ihmisen nähtyään, mutta sittenkin aina tietää, että hän on lähistöllä, parhaiksi poissa näkyvistä — odottaen, kuunnellen. Peter, mitä hän oikein odottaa? En usko, että taloutemme muut jäsenet ovat sitä huomanneet, en itsekään pannut sitä aluksi merkille. Mutta muutamia kuukausia sitten tapahtui jotakin, enkä senjälkeen nähtävästi saa sitä mielestäni. Oli yö, kello kaksi, olin valveilla, en saanut unta. Arvelin lukemalla saavani unen päästä kiinni. Huoneessani ei ollut ainoatakaan huvittavaa kirjaa, mutta muistin jättäneeni kirjastoon romaanin, jota olin alkanut lukea. En ottanut valoa — tunnen Towersin jokaisen käänteen ummessa silmin. Kuten tiedät, on mentävä Barryn oven ohitse päästäkseen minun huoneestani portaille, ja Barryn huoneen ovella törmäsin pimeässä johonkin olentoon — jolla oli teräksenlujat kädet. Ne pelastivat minut pahasti kompastumasta ja kiidättivät minut käytävää myöten kuutamoiselle parvekkeelle, ennenkuin ehdin sanallakaan puolustautua. Joshio tietysti. Olin tapahtuman johdosta luonnollisestikin hämmästynyt ja äkäinen. Vaadin selitystä, ja kauan epäröityään hän jupisi jotakin sellaista että Barry muka tarvitsi häntä — mikä on suorastaan naurettavaa. Jos Barry olisi tosiaankin häntä tarvinnut, olisi hän ollut huoneessa eikä kyyrötellyt matolla oven ulkopuolella. Hän tuntui olevan hyvin kiihtynyt ja rukoili, etten hiiskuisi siitä mitään. En muista hänen sanojaan, mutta sen vaikutelman sain, ettei Barryn olisi hyvä tietää sitä. En ymmärrä sitä — Barry luottaa häneen ehdottomasti — mutta kuitenkin tämä. Minua peloittaa, enkä tätä ennen ole pelännyt eläissäni.»
Neiti Cravenin äänen vähäinen särähdys koski Petersiin. Tilanne tuntui hänestä kummallisen ylivoimaiselta. Toisen kertomus huolestutti häntä enemmän kuin hän halusi näyttää neiti Cravenin ollessa niin harvinaisen kiihtynyt. Kahdesti ennen he olivat tukeneet toisiaan hyvin vaikealla hetkellä, ja nainen oli silloin osoittanut harkitsevansa varovasti, pyrkivänsä varmasti päämäärään, näyttänyt suorastaan miesmäistä voimaa ja tervettä punnitsemiskykyä. Hän oli ollut tuiki asiallinen, vapaa haaveilusta; hän ei ollut antanut mitättömien seikkojen horjuttaa itseään, ja hänen päätöksensä olivat olleet kantavia. Hän oli ollut tyynen maltillinen, jättäen tunteet miltei tyyten syrjään, ja niinpä olikin Peters voinut esiintyä hänelle kuin jollekin toiselle miehelle, varmana siitä, että hän ymmärtäisi eikä todennäköisesti aavistamatta sortuisi naisten tavalliseen heikkouteen. Peters oli luullut, että hän tunsi hänet perinpohjin, etteivät mitkään mahdolliset olosuhteet pystyisi muuttamaan hänen vakaasti juurtunutta käsitystään hänestä. Mutta nyt tämä mielenliikutus, joka niin vaarallisen likeisesti muistutti hysteriaa, paljasti hänet uudessa valossa, tehden hänet melkein ventovieraaksi. Tämä havainto saattoi Petersin hieman ymmälle. Kaikkien näiden vuosien jälkeen se oli uskomatonta, ikäänkuin olisi hänen vankaksi kivirakennukseksi luulemansa talo sortunut hänen ympärilleen kuin korttikyhäys. Hän tuskin jaksoi sitä tajuta. Hän tunsi, että kaiken sen takana piili enemmän kuin neiti Craven myönsi. Hänen teki mielensä kysyä sitä suoraan, mutta tarkemmin ajateltuaan hän päätteli, että se olisi erehdys, että hän siten käyttäisi arvottomasti hyväkseen toisen heikkoutta. Tämä riitti täksi päiväksi — nyt hänen oli vain autettava neiti Cravenia tasaantumaan normaaliseen tilaansa. Ja sitä varten hänen oli unohdettava puolet siitä, mihin toisen sanat tuntuivat tähtäävän. Hän tunsi selvästi, kuinka masentunut nainen oli, hän ei saisi virkkaa mitään, mikä olisi omiaan pahentamaan hänen levottomuuttaan. Oli parempi näyttää tunteettomalta kuin liian sydämellisesti ottaa osaa pelkoon, jonka muistaminen, siitä hän oli varma, rauhallisempana hetkenä harmittaisi toista itseään. Neiti Craven ei ikinä antaisi sitä itselleen anteeksi — mitä vähemmin hänellä olisi unohdettavaa, sen parempi. Hän luotti mieheen. Siitä Peters oli varma ja oli ylpeä hänen luottamuksestaan. He olivat aina olleet ystävyksiä, mutta nyt neiti Cravenin heikolla hetkellä tunsi Peters olevansa häntä lähempänä kuin koskaan ennen. Nainen odotti, että hän sanoisi jotakin. Hän valitsi sellaisen tavan, joka tuntui olevan vähimmän omiaan herättämään väittelyä. Vihdoin hän alkoi puhua, tyynesti, haluamatta näyttää epäilevältä tai kovin huolestuneelta, lämpimästi sulkien toisen vavahtelevat sormet isoon, vankkaan käteensä.
»En usko, että on mitään aihetta — mitään järkisyytä epäillä Joshion uskollisuutta. Mies on hartaasti kiintynyt Barryyn. Hänen käyttäytymisensä tosin kyllä tuntuu — kummalliselta, mutta se, siitä olen varma, johtuu liiallisesta innosta. Hän on muukalainen vieraassa maassa, hänellä ei ole tilaisuutta viettää aikaansa eikä huvitella omalla, luontaisella tavallaan, ja kun hänelle jää runsaasti aikaa, pukeutuu hänen isäntäänsä kohtaan tuntemansa kiintymys silmäänpistävämpiin muotoihin kuin englantilaisten miespalvelijani keskuudessa on tavallista. En jaksa uskoa, että hänellä on mitään pahaa mielessä. Hän on ollut Barryn palveluksessa jo kauan — oletko niinä monina kertoina, jolloin hän on isäntänsä kanssa majaillut luonasi Lontoossa, huomannut hänen käytöksessään jotakin samanlaista kuin olet äsken pannut merkille? Et? Siispä pidän luultavana, että se johtuu samasta levottomuudesta, jota me itse olemme tunteneet Barryn palattua. Mutta Joshiolla se otaksuttavasti pohjautuu varmaan tietoon, kun taas meillä se on pelkkää arvailua.