— Barrylle on epäilemättä sattunut jotakin — mullistavaa. Näin meidän kesken voimme myöntää sen avoimesti. Hän palasi luoksemme ihan muuttuneena miehenä — emmekä me voi muuta kuin olla entiseen tapaamme ikäänkuin emme huomaisi mitään. Hän koettaa unohtaa jotakin. Kotiin saavuttuaan hän on raatanut kuin orja, uurastanut tilan konttorissa ikäänkuin hänen olisi siellä ansaittava leipänsä. Hän tekee kahden miehen työn — ja inhoaa sitä. Olen joskus nähnyt hänen unohtavan, missä on, ja tuijottavan ulos ikkunasta, ja hänen kasvojensa ilme saa tukahduttavan möhkäleen nousemaan kurkkuuni. Jumalan kiitos, että hän on nuori — ajan mukana kenties —» Hän kohautti olkapäitään ja katkaisi lauseensa kesken, käsittäen tyhjät sanat turhiksi.
Mutta mitäpä muuta hän olisi voinut tehdä? Hän ei osannut ehdottaa mitään, ei tehdä mitään. Historia toistui; taaskin hänen oli pysyttävä syrjässä ja katseltava kärsimystä voimatta auttaa, kykenemättä sitä lievittämään. Ensin äiti ja nyt poika tuntui melkein siltä kuin hän olisi pettänyt heidät molemmat. Avuttomuuden tunne oli karvas, ja hänen kasvonsa olivat tuskasta vääntyneet hänen äänettömänä tuijottaessaan ikkunaan, johon myrsky puski raivoaan entistä kiukkuisemmin. Luonnonvoimien myllerryksen näkeminen tuntui miltei tyynnyttävältä, siinä oli sellaista, mitä vastaan hän saisi ponnistaa, minkä hän voisi voittaa, mikä taltuttaisi häntä kuohuttavaa, voimattomuuden tunteen nostattamaa kiukkua. Äkkiä alkoi huone tuntua hänestä tukahduttavalta, hän kaipasi kylmiä, pistäviä sadepisaroita kasvoillaan, tuulen ulvontaa puissa. Hän pani nopeasti takkinsa napit kiinni, valmistautuen lähtemään. Neiti Craven reipastautui ja laski kätensä pidättävästi hänen käsivarrelleen.
»Peter», virkkoi hän hitaasti, »luuletko, että Barryn vaiva on jollakin tavoin — veljeni yhteydessä? Taulujen vaihtaminen ruokasalissa — se oli niin omituista. Hän sanoi, että kysymyksessä oli korjaus. Arveletko Barryn — saaneen jotakin selville Jaappanissa?»
Peters pudisti päätään. »Jumala tietää», vastasi hän jörösti.
Hetkisen olivat molemmat ääneti; sitten neiti Craven huoahti ja meni soittokellon luokse.
»Jääthän teelle?»
»Kiitos, en. Minua tulee muuan mies tapaamaan, minun on mentävä. Kerro parhaat terveiset Gillianille ja sano hänelle, etten pian anna anteeksi hänen tämänaamuista karkaamistaan. Onko hän jo päässyt ilkeästä yskästään?»
»Melkein. En olisi tahtonut päästää häntä Horringfordeille, mutta hän lupasi olla varovainen.» Hän pysähtyi hetkeksi. »Mitä tekisimme, jollei Gilliania olisi, Peter?» lisäsi hän sitten, naurahtaen omituisesti.
»'Panetpa minut arvaamaan', kuten Atherton sanoo. Hän on velho, jumala häntä siunatkoon!» vastasi Peters ja ojensi molemmat kätensä. Neiti Craven tarttui niihin ja piti niitä jonkun aikaa omissaan.
»Oletpa paras kumppani, mitä minulla on ikinä ollut», sanoi hän epävarmasti, »ja olet omistanut koko elämäsi meille Craveneille».