Miehen käsien äkillinen kouraisu oli tuskallinen, sitten hän kumartui ja painoi odottamatta huulensa lujasti pitämilleen sormille.
»Olen aina täällä — kun tarvitset minua», virkkoi hän käheästi ja poistui.
Neiti Craven seisoi paikallaan, katsellen hänen jälkeensä, huulillaan kummallinen hymy.
»Jumalan kiitos, että meillä on Peters!» kuiskasi hän hartaasti ja palasi entiselle paikalleen ikkunan ääreen. Oli tuntuvasti pimeämpi kuin äsken, mutta molempia tallille vieviä lehtokujia pitkin näki jonkun matkan päähän. Katsellessaan ulos, hajamielisesti hypistellen uutimen punosta, hän ajatteli sitä pitkää aikaa, jonka Peter Peters oli ollut hänen sukunsa talossa. Kolmekymmentä vuotta — elämänsä parhaan osan. Ja vastalahjaksi hän oli saanut surua ja häipymättömän muiston. Hänen rakastamansa nainen ei ollut valinnut häntä, vaan komean, epäjohdonmukaisen Barry Cravenin ja saanut vaalinsa tähden kokea surkeutta ja yksinäisyyttä. Ja koska hän oli tiennyt, että välttämättömyyden pakosta tulisi aika, jolloin nainen tarvitsisi hänen apuaan ja tukeaan, oli hän haudannut omat tunteensa ja jäänyt paikalleen. Naisen lyhyttä onnenaikaa oli ollut raskasta tarkkailla — sitä seuraavat pitkät hyljätyn yksinäiset vuodet jatkuvaa rääkkäystä. Hän oli ollut raivoissaan oman avuttomuutensa tähden. Ja tietämättä mitään hänen rakkaudestaan, aavistamatta, mikä häntä pidätti Craven Towersissa, oli nainen turvautunut häneen ja kertonut kaikki hänelle. Ilman hänen huolellista hoitoaan olisi Cravenien tilukset saatettu rappiolle, ja Cravenien omaisuus olisi joutunut auttamattomasti hunningolle.
Jonkun aikaa ennen kälynsä kuolemaa oli neiti Craven sen aavistanut, kuten vain nainen osaa aavistaa, mutta vasta nyt hän oli ensi kerran kuullut Petersin omin huulin puolittain tunnustavan rakkautensa, jonka hän oli niin tarkoin pitänyt salassa kolmekymmentä vuotta.
Harvinaiset kyyneleet, jotka tänään tuntuivat olevan niin kumman lähellä pintaa, kihosivat vastoin hänen tahtoaan silmiin, ja hän räpytti häpeilevän ärtyneesti silmiään poistaakseen niistä kosteutta.
Sitten osui hänen katseensa tallilta tulevaan olentoon, jota hämyssä tuskin saattoi erottaa, ja hän huoahti voimakkaasti huojennuksesta.
Mies käveli verkalleen, kädet syvällä taskuissa, hartiat kumarassa hänen leveään selkäänsä pieksävää tuulta ja sadetta vasten. Hänen liikkeistään näkyi, että hän oli lopen uupunut, mutta hänen lähestyessään taloa, kävivät hänen askeleensa vieläkin vitkallisemmiksi, ikäänkuin hän ruumiillisesta väsymyksestä ja kolkosta säästä huolimatta olisi pikemminkin pakottautunut palaamaan sisälle kuin tuntenut luonnollista halua päästä suojaan.
Hänen käyntinsä oli raskas, hänen entisten, kimmoisten askeleittensa jyrkkä vastakohta.
Kun hän meni sen ikkunan ohitse, jonka ääressä neiti Craven seisoi, näki viimemainittu, että hän oli kurassa päästä jalkoihin saakka. Säälien täti ajatteli sitä hevosta, jolla Craven oli ratsastanut. Muutamia viikkoja sitten hän oli ollut tallissa, kun Barry oli luovuttanut toisen nääntyneen, mutaisen eläimen, jonka jokainen jäsen vapisi ja jossa näkyi säälimättömän ratsastuksen merkkejä, tallimiesten vanhalle esimiehelle, joka velvollisuuden mukaisesti oli pysynyt äänettömänä kuin kivi, mutta jonka tuikeat kasvot kaunopuheisesti ilmaisivat kaikki, mitä hän ei saanut lausua. Häikäilemätön ajattelemattomuus oli tyyten vieras piirre Barryssä, eläimiä kohtaan hän oli aina ollut erikoisen helläsydäminen.