Täti riensi eteishalliin, ollen vähällä törmätä pienikokoiseen, tummapukuiseen olentoon, joka väistyi syrjään kumartaen syvään, itämaalaisten kunnioittavaan tapaan.
»Isäntä on hyvin märkä», mutisi mies ja katosi.
»Hänessä on järkeä», jupisi neiti Craven nyreästi. Mutta ihan äkkiä virisi hänen mielessään odottamaton myötätunto tutkimatonta jaappanilaista kohtaan, joka siihen saakka oli hänestä ollut vastenmielinen. Hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa pohtia tunteittensa selittämätöntä muutosta, sillä sisäoven lasin lävitse hän näki Cravenin eteisessä jäykästi kiskovan vettä valuvaa sadetakkia yltään. Se ei ollut kyennyt suojaamaan häntä, sillä vinhasti pieksävä sade oli tunkeutunut sen sisälle, ja hänen hitaasti hypistellessään nappeja kohmettunein sormin, juoksi vettä kapeina, lirisevinä juovina hänen vartaloaan pitkin matolle.
Neiti Craven ei lainkaan halunnut näyttää varronneensa häntä. Hän meni Barryn luokse ikäänkuin sattumalta ja tervehti häntä, teeskennellen hämmästystä, joka kuulosti vilpittömältä.
»Kas vain, Barry, parhaiksi teelle! Tiedän kyllä, ettet tavallisesti ole kovin hempeän herkkä noudattamaan toisten mieltä, mutta tällä kertaa voit tehdä laupiaan teon huvittamalla minua, kun olen yksin. Peter pistäytyi luokseni kymmeneksi minuutiksi, mutta hänen oli kiiruhdettava tapaamaan jotakin ihmistä, eikä Gillian ole vielä palannut.»
Cravenin kasvot olivat riutuneen näköiset, mutta hän hymyili vastatessaan: »Hyvä! Kirjastossako? Siis viiden minuutin kuluttua — olen hieman märkä.»
Uskomattoman lyhyessä ajassa hän saapui tädin seuraan yllään toiset, tahrattomat vaatteet. Teekeittiön ääressä hyörivä täti katsoi häneen, tuntien mielihyvää, jota veljenpojan komea ulkonäkö aina hänessä herätti. »Sinäpä olit nopea!» kehui hän.
»Joshio», vastasi Craven lakoonisesti, ojentaen hänelle paahdettua voileipää.
Itse hän söi vähän, mutta joi kaksi kuppia teetä, polttaen sen ohella lukemattomia savukkeita. Neiti Craven pakisi keveästi, kunnes teepöytä oli korjattu pois ja Craven oli siirtynyt tavalliselle paikalleen uunimatolle ja nojasi uuninreunustaan.
Sitten täti vaikeni, vilkaisten tavantakaa vaivihkaa Barryyn, rauhattomasti liikutellen käsiään sylissänsä ja kooten rohkeutta alkaakseen puhua. Sitä, mistä hänen nyt oli haasteltava, vieläkin vaikeampi pukea sanoihin kuin hänen Petersille uskomaansa asiaa. Mutta se oli lausuttava julki, eikä hän ehkä milloinkaan saisi tämän suotuisempaa tilaisuutta. Hän rohkaisi itseään, ja virkkoi empien: