»Se ei ole hölynpölyä Gillianin näkökannalta katsottuna», vastasi neiti Craven kerkeästi, »vaan tavallista rehellisyyttä. Me, hän ja minä, olemme pohtineet sitä asiaa moneen kymmeneen kertaan. Olen yhä uudelleen vakuuttanut, että sinä hänen holhoojanaan olet in loco parentis ja että sinun oikeudenmukainen velvollisuutesi on senvuoksi huolehtia hänen tarpeistaan ja hänen taiteellisesta koulutuksestaan, niin kauan kuin hän on holhokkisi, ja ettei sen korvaaminen voi tulla kysymykseenkään. Mutta hän ei näe sitä siinä valossa. Omasta puolestani — vaikka en mistään hinnasta sallisi hänen tietää sitä — ymmärrän häntä ja olen täydelleen yhtä mieltä hänen kanssaan. Hänen riippumattomuudenkaipuunsa ja ylpeytensä ovat ihan suhteettomat hänen voimiinsa verrattuina. En voi tuomita häntä, saatan ainoastaan ihailla — vaikka visusti varon näyttämästä ihailuani, ja jos voisitkin taivuttaa hänet jättämään entisyyden silleen, on sittenkin vielä kysymys hänen tulevaisuudestaan.»
»Jonka minä voin turvata.»
Neiti Craven pudisti päätään.
»Jota sinä et voi turvata», sanoi hän vakavasti.
Tämä suora vastaväite ärsytti Cravenia. Hän nykäisi itsensä pystyyn veltosta asennostaan, oikaisihe täyteen mittaansa ja katsoi tätiinsä otsa rypyssä. »Miksipä en?» tokaisi hän kopeasti.
Neiti Craven kohautti olkapäitään. »Mitä aikoisit tehdä?»
Barry erotti hänen äänensä uhittelevan sävyn ja meni hetkeksi hämilleen. »Olisi keinoja —» virkkoi hän kovin epävarmana. »Jotakin voitaisiin järjestää —»
»Tarjoisitko hänelle — almuja?» huomautti neiti Craven itsepäisen jäykästi.
»Lempo vieköön almut!»
»Niin ajattelevat tavallisesti ne, joiden niitä on siedettävä. Niin,
Barry; se ei vetele.»