Craven kilisteli taskussaan olevia avaimia, ja hänen kasvonsa kävivät yhä synkemmiksi.
»Voisin siirtää hänelle jonkun hänen tarpeittensa mukaisen rahasumman, ja hänelle voitaisiin selittää, että jotkut hänen isänsä vanhat osakkeet ovat odottamatta muuttuneet tuottaviksi.»
Mutta neiti Craven ravisti päätään toistamiseen. »Se on taitavasti suunniteltu, Barry, mutta ei kyllin taitavasti. Gillian ei ole typerä. Hän tietää, ettei hänen isällään ollut rahaa, vaan että hän eli vuotuisen määrärahan varassa, jonka kiukustuneet sukulaiset olivat hänelle luvanneet ja joka lakkasi hänen kuollessaan. John Locke oli viimeisessä kirjeessään ilmoittanut hänelle suoraan, ettei hänellä ollut mitään turvaa maailmassa — paitsi sinun armeliaisuuttasi. Ajattele, millainen Gillian on ja mitä hänen on täytynyt kärsiä — odottaessaan, kunnes sinä saavuit Jaappanista ja — vähemmässä määrin — ollessaan sinusta riippuvainen näiden viime vuosien aikana.»
Barry liikahti rauhattomasti ikäänkuin olisi paheksunut tätinsä sanojen suorasukaisuutta, otti savukkeen ja viritti sen verkkaisesti. Sitten hän meni ikkunan ääreen, jonka eteen ei oltu vielä pantu luukkuja, ja jäi katselemaan pimeään selkä jörösti käännettynä huoneeseen päin. Hänen välinpitämätön asentonsa näytti melkein vihjaavan, ettei asia ollut hänestä erittäin tärkeä.
Neiti Cravenin ilme muuttui vakavammaksi, ja vasta kauan odotettuaan hän alkoi jälleen puhua. »On vielä toinenkin syy jonka vuoksi olen kovasti vastustanut Gillianin halua itse raivata itselleen tien maailmassa, ja sitä hän ei itse tiedä. Hän ei ole ruumiillisesti kyllin vahva koettaakseen itse ansaita elatustaan, kestääkseen ankaraa työtä ja siihen liittyviä puutteita. Muistathan, kuinka keuhkoputki-tulehdus piti häntä vuoteessa viime talvena, ja tämä talvi huolestuttaa minua jälleen. Hän on heikkorakenteinen; hän saattaa vahvistua, mutta saattaa olla vahvistumattakin. Taivas tietää, millaisia turman siemeniä hän on perinyt, kun hänen vanhempansa olivat sellaiset. Hän tarvitsee mitä huolellisinta hoivaa, kaikenlaisia mukavuuksia — hän ei ole sopiva ankaraan elämään ja myllerrykseen. Ja, Barry, minä en voi sitä hänelle sanoa. Se särkisi hänen sydämensä.»
Hän katseli Cravenia tutkivasti ja odotti kiihkeästi ja henkeään pidättäen, että hän puhuisi. Mutta kun Craven vihdoin vastasi, levisi hänen kasvoilleen nopeasti tyytymättömyyden ilme, ja hän vaipui rentona tuoliinsa väsyneen ja masentuneen näköisenä. Liikahtamatta Barry sanoi:
»Etkö sinä voisi järjestää jotakin, täti Caro? Pidät Gillianista hyvin paljon, kaipaisit hänen seuraansa hirveästi; etkö voisi saada häntä uskomaan, että hän on sinulle välttämätön — että hän saattaisi tehdä työtä ja kuitenkin jäädä luoksesi? Tiedät, että vielä joskus tahdot palata omaan taloosi Lontooseen, käydä jälleen käsiksi omiin harrastuksiisi ja matkustaa. Minun ei sovi odottaa sinun enää kauan säälivän yksinäistä vanhaapoikaa. Olet luopunut paljosta auttaaksesi minua — tällaista ei voi ikuisesti jatkua. Siitä, mitä olet tehnyt, en osaa sinua koskaan kyllin kiittää, se on liian suurenmoista, mutta minä en saa käyttää väärin sinun hyväsydämisyyttäsi. Jos esität asian Gillianille niin, ettet sinä tahdo erota hänestä — että hän on sinulle rakas — se on totta, eikö olekin?» lisäsi hän käyden äkkiä innokkaaksi. Ja ällistyneenä tädin äänettömyydestä hän pyörähti kantapäällään ympäri. Täti istui avaran nojatuolinsa selkämykseen nojautuneena harvinaisen välinpitämättömän näköisenä.
»Pelkäänpä, ettet voi ottaa laskuissasi minua huomioon, Barry», virkkoi hän vitkalleen. Craven tuijotti häneen perin ymmällä.
»Mitä tarkoitat, täti Caro? Pidäthän sinä hänestä, eikö totta?» »Pidänkö hänestä?» kertasi neiti Craven, ja häneltä pääsi omituinen nyyhkytykseltä kuulostava naurahdus. »Kyllä, totisesti pidän hänestä. Pidän niin kovasti, että aion uskaltaa hyvin paljon — hänen tähtensä. Mutta en voi ehdottaa, että hän jäisi pysyvästi luokseni, koska koko tulevaisuuteni pysyminen ei ole enää minun vallassani. En mielelläni siitä puhu, mutta olisihan sinun kerran pitänyt saada se tietää, tämä vain jouduttaa sitä. Jo jonkun aikaa olen tuntenut, ettei terveyteni ole kunnossa — vähän aikaa takaperin kävin Lontoossa saadakseni varman selvyyden. Mies oli kyllin laupias ollakseen vilpitön minua kohtaan — hän kehoitti minua järjestämään asiani.» Hänen sävynsä ei jättänyt sijaa väärälle tulkinnalle. Parilla hätäisellä askeleella Barry kiiti lattian poikki, polvistui hänen viereensä ja tarttui häneen käsiinsä.
»Täti Caro!» Hänen äänensä vilpitön, syvää huolestumista uhkuva sointu oli vähällä särkeä tädin itsehillinnän. Täti käänsi päätään, puri huultaan, kohautti sitten olkapäitään, pääsi ennalleen ja hymyili hänelle.