»Rakas poika, täytyyhän sen joskus tulla — nyt se on tullut vähän aikaisemmin kuin odotin, siinä kaikki. En napise; elämäni on ollut ihana — olen pystynyt tekemään jotakin. En ole istunut ihan tyhjäntoimittajana markkinoilla.»
»Mutta oletko varma? Lääkärit eivät ole erehtymättömiä.»
»Ihan varma», vastasi täti vakaasti. »Se mies, jonka luona kävin, oli hyvin ystävällinen, hyvin perinpohjainen. Hän vaati minua hankkimaan myöskin muiden lausuntoja. Pidettiin neuvottelukokous, jossa oli mukana mainehikkaita lääkärejä, ja kaikki he johtuivat samaan päätelmään, mikä ainakin on lohdullista. Jos heidän mielipiteensä olisivat olleet ristiriitaisia, olisi se raastanut hermoni riekaleiksi. En ole voinut ilmaista sitä sinulle aikaisemmin, se olisi vaivannut minua. Kammoan touhua. En tahdo siitä enää mainittavan. Sinä tiedät — ja siihen se jää.» Hän puristi vähän aikaa lujasti Barryn käsiä, nousi sitten äkkiä ylös ja meni takan ääreen.
»Vain yksi asia pahoittaa mieltäni — Gillian», alkoi hän jälleen Cravenin tultua hänen luokseen. »Nyt käsität, että minun on mahdoton valmistaa hänelle lopullista kotia, vaikka otaksuisimmekin hänen suostuvan sellaiseen ehdotukseen. He lupasivat minulle korkeintaan kaksi tai kolme vuotta — se saattaa tapahtua millä hetkellä tahansa.»
Craven seisoi hänen vieressään surkeana ja sanattomana. Tädin uutinen kolahti häneen raskaasti; se tuli niin äkkiä, että hän tyrmistyi, ja häntä hämmästytti tädin osoittama rohkeus. Tätihän oli puhellut melkein samalla tavoin kuin jonkun ventovieraan todennäköisestä kuolemasta. Ja kuitenkin, mietti Craven, se oli täydelleen sopusoinnussa hänen luonteensa yleissävyn kanssa. Hän oli ollut peloton koko elämänsä ajan, ja hänestä ei kuolema ollut kammottava.
Craven koetti lausua jotakin, mutta ei keksinyt sopivia sanoja. Ja pian alkoi täti taaskin puhua, hätäisesti, katkonaisesti.
»Minä olen avuton. En kykene tekemään Gillianin hyväksi mitään. Jos voisin jälkisäädöksessäni määrätä hänelle rahaa, olisi hänen ylpeydestään huolimatta otettava se vastaan. Mutta en voi tehdä sitäkään. Minun kuoltuani siirtyy kaikki omaisuuteni, kuten tiedät, takaisin tilalle. En ole milloinkaan säästänyt mitään, siihen ei näyttänyt olevan syytä. Ja olen pannut menemään kaikki, mitä olen ansainnut työstäni. Ei ole muita kuin sinä — ei muuta kuin yksi keino — Barry, etkö suostu siihen — Barry!» Hän itki peittelemättä, edes huomaamatta harvinaisia kyyneliä. »Tiedät, mitä tarkoitan — sinun täytyy tietää», kuiskasi hän rukoilevasti, ponnistellen mielenliikutustaan vastaan.
Craven seisoi jäykkänä; tädistä, jonka mielikuvitus oli jännittynyt, hän näytti melkein lakanneen hengittämästä, ja hänen ryhdissään oli jotakin, mikä peloitti tätiä. Äkkiä hänen mieleensä välähti, että veljenpoika sittenkin oli ihan outo hänelle. Ei edes näiden viimeisten kuukausien läheinen seurustelu heidän asuessaan yhdessä Cravenin talossa ollut jaksanut murtaa Barryn Jaappanissa ollessa kohonnutta välimuuria. Hän ei ymmärtänyt Barryä sen paremmin kuin tämän saapuessa Pariisiin.
Barry oli koko ajan ollut huomaavainen ja hellä, mutta ei ollut kertaakaan muuttunut jälleen entiseksi Barryksi, jonka hän oli tuntenut niin hyvin. Hän oli ikäänkuin vetäytynyt itseensä. Hän eli omaa erillistä elämäänsä, heidän joukossaan, mutta ei yhtenä heistä, joka päivä suorittaen raskaat tehtävät, jotka hän itsepintaisen päättävästi, ilottomasti, oli määrännyt omalle osalleen. Mutta vakavaa ilmettä lukuunottamatta ei satunnainen tarkkailija kuitenkaan olisi havainnut hänessä suurta muutosta. Hän järjesti usein pitoja ja oli suosittu isäntä, huvittava, näyttäen itsekin huvitetulta. Ainoastaan neiti Craven ja Peters, läheisimmät henkilöt, näkivät, kuinka hänen oli ponnistettava.
Neiti Cravenista tuntui joskus, että Barry eli tahallista omaa määräämänsä koetusaikaa — täti oli aprikoinut, millaiseen myllerrykseen se päättyisi. Hänellä oli tunnelma, että hän eli toiminnassa olevan tulivuoren laella, ja hän oli turhaan koettanut haihduttaa sitä mielestään järjettömänä. Mitä koituisi mullistuksesta, sitten kun se tulisi? Hän oli hartaasti rukoillut, että Barryssä heräisi joku harrastus ja että siitä sukeutuisi kyllin voimakas voittaakseen surullisen muiston, joka häntä nyt kalvoi — joku synkkä muisto se oli, siitä hän oli varma, ja se näkyi selvästi Barryn kasvoista.