Hän oli hellinyt toivetta, joka oli syntynyt kohta heidän palattuaan Craven Towersiin, josta hän ei ollut luopunut, vaikka sen toteutuminen näyttikin mahdottomalta, ja joka nyt oli paisunut palavaksi. Sen toiveen toteuttaminen, ajatteli hän, olisi Barryn pelastus. Ja saatuaan tietää, kuinka hataralla pohjalla hänen oma elämänsä oli, oli hän entistäkin tiukemmin takertunut siihen toivoon, joka oli muuttunut voimakkaimmaksi, mitä hän oli milloinkaan tuntenut. Hän ei ollut tuudittautunut sellaiseen harhakuvitelmaan, että hänen toiveensa toteutuminen olisi pian odotettavissa, vaan suoraan myöntänyt itselleen, että Barry oli järkkymättömän tutkimaton, ja nyt tuntui kaikki toivo melkein rauenneelta. Hän tajusi sen, tuntien avuttomuutensa.
Mutta sittenkin hänellä oli kummallinen tunne, sisäinen vakaumus, joka kannusti häntä pakottavasti, syrjäyttäen kaikki estelyt ja verukkeet. Hän puhuisi peittelemättä, olisivatpa seuraukset mitkä hyvänsä. Kysymyksessä oli niiden kahden ihmisen lopullinen onni, joita hän rakasti eniten koko maailmassa — sen hyväksi hän totisesti saattaisi jotakin uskaltaa. Hän ei ollut milloinkaan kaihtanut suoraa puhetta; olisi outoa, jos hän nyt sallisi sovinnaisuuden peloittaa itseään. Sovinnaisuus! Se oli tuhonnut monta elämää — niin oli myöskin tehnyt toisten sekaantuminen, mietti hän tuskaisen epävarmana. Entäpä jos hän sekaantumalla nyt pikemminkin vahingoittaisi kuin edistäisi? Entä jos puhumisesta olisikin enemmän pahaa kuin äänettömyydestä? Hän oli kahdella päällä, ja epäröimisen lisäksi välähti hänen päähänsä lisäksi levottomuutta herättävä ajatus — jos Barry mukautuisi hänen hartaaseen toivomukseensa, niin millä perusteilla hän voisi otaksua sen koituvan Barryn onneksi? Hänellä ei ollut selvää tietoa, ei varmaa vakaumusta, jolla olisi voinut tukahduttaa tämän kysymyksen. Hän ei tuntenut kummankaan nuoren sisimpiä tunteita. Hänen välityksestään saattaisi aiheutua vain lisää surua Barrylle, joka jo näytti olevan nääntymäisillään rusentavan murheen painosta. Gillian tunsi kiitollisuutta ja innokasta ihailua Barryä kohtaan, sen hän tiesi. Mutta ihailun ja syvempien tunteiden välillä oli leveä juopa. Mutta mitä sittenkin saattoi piillä Gillianin suurien, tummien, vakavan totisten silmien takana, jotka katsoivat näennäisesti yhtä avoimesti talon kaikkia asukkaita? Kuukausia kestänyt elämä harvinaisen komean miehen läheisyydessä, heidän välistensä siteiden romanttisuus — siitä tuskin yksikään nainen, saatikka sitten kokematon, luostarissa kasvatettu tyttö, olisi saattanut selviytyä haavoittumattomana. Siinä oli riittävä perusta hänen antautuakseen peliin, ajatteli hän, tajuten tilanteen synkän huumorin, joka ei ollut huvittava. Se oli huikeata uhkapeliä, panokset olivat suuremmat kuin ainoassakaan pelissä, jossa hän oli ollut mukana, ja kuitenkaan ei tappio ollut koskaan häntä peloittanut. Se ajatus kannusti häntä. Jos se kerran oli oleva viimeinen heitto, niin pois empiminen! Hänellä oli ollut rohkean ja kylmäverisen maine koko elämänsä ajan.
Hän kääntyi jyrkästi Barryn puoleen; epäröiminen oli kadonnut, hän oli jälleen täydelleen oma itsensä.
»Barry, etkö käsitä?» kysyi hän verkkaisen selvästi. »Tahtoisin sinun pyytävän Gilliania vaimoksesi.»
Craven hätkähti, ikäänkuin täti olisi iskenyt häntä puukolla.
»Hyvä Jumala», kivahti hän rajusti, »et tiedä, mitä sanot!» Neiti Cravenin sydäntä vihloi, ja nopeasti hän käänsi katseensa pois veljenpojan tuskaisista kasvoista. Mutta hän pysyi vankkana, tuntien, että peräytyminen oli nyt mahdotonta.
Hän vastasi lempeästi, vaivoin kyeten hillitsemään ääntään:
»Onko niin kovin tavatonta, että minä toivon sitä kaikesta sydämestäni? Pidän teistä molemmista niin paljon. Se tieto, että äitisi paikan on täyttänyt nainen, joka on kyllin arvokas tullakseen hänen seuraajakseen — kuinka arvokas, sen tiedän yksin minä, joka olen saanut tutustua hänen korkeihin ihanteisiinsa, se tieto, että sinulla olisi kotoisten siteiden onni, että Gillian jää varmaan turvaan sinun huostaasi — se tekisi lähtöni keveäksi, Barry.»
Craven oli painanut päänsä uuninreunukseen nojaavia käsivarsiaan vasten, piilottaen kasvonsa tädiltä. »Gillian — turvassa — minun huostassani — hyvä Jumala!» ähkyi hän, vapisten kuin kuolemantuskissa.
Kaikki neiti Cravenin veljenpoikaansa kohtaan tuntema rakkaus ja hänen puolestaan tuntema huoli leimahti hänen mielessään äkillisen voimakkaana, pakottaen hänet puhumaan ja rikkomaan kielen kahleet, jotka olivat häntä pidättäneet. Hän tarttui Barryn käsivarteen.