»Barry, mikä sinun on — taivaan tähden puhu! Luuletko, että olen ollut sokea kaikki nämä kuukaudet, etten ole nähnyt mitään? Etkö voi kertoa minulle — kaikkea?»
Hänen liikutuksesta vapisevan äänensä sointu oli outo, niin outo, että se palautti Cravenin entiselleen. Hän oikaisihe hitaasti ja peräytyi loitommalle hänestä, hieman vavahtaen.
»En voi kertoa sinulle mitään», vastasi hän koleasti, »en selittää mitään. Sen vain voin ilmaista, että Jaappanissa sain kestää helvetin tuskia. En halua myötätuntoa — se oli omaa syytäni, omaa tekoani… Äsken käyttäydyin kuin narri, en ollut varuillani, sanasi yllättivät minut. Unohda se! Et tee minulle hyvää muistelemalla sitä.»
Hän liikahti maltittomasti ikäänkuin poistuakseen huoneesta, mutta neiti Craven seisoi suoraan hänen edessään leuka nostettuna itsepäisen näköisesti. Nyt hän tiesi, että hänen edessään oli vielä hirveämpää kuin hän oli kuvitellut. Barry oli vältellyt eikä ollut vastannut suoraan. Kaiken järjen nimessä tädin olisi pitänyt tyytyä siihen, mutta häntä hallitsi sisäinen näkemys, voimakkaampi kuin järki. Jos Barry nyt poistuisi, olisi kaikki mennyttä. Siitä hän oli varma. Kysymystä ei enää milloinkaan voitaisi virittää. Hän ei voinut sallia tilaisuuden lipua käsistään yrittämättä vielä kerran. Hän ei sietänyt sitä ajatusta, että tämä varjo aina synkistäisi Bartyn elämää. Olipa tapahtunut vaikka kuinka murheellista, se kuului menneisyyteen — varmasti tulevaisuus toisi huojennusta ja onnea korvaukseksi surusta, joka oli murtanut juovat hänen kasvoihinsa ja siroittanut harmaita suortuvia hänen tuuheaan, tummaan tukkaansa. Varmastikin hänen hoivatessaan toisen ihmisen elämää muisto himmenisi ja hänelle sarastaisi uusi toivo, uusi rauha. Hänen murtuneilta kuulostaneista sanoistaan huolimatta täti yhäti luotti häneen eikä ollut levoton Gillianin tulevaisuudesta — hänen rinnallaan tytön tulevaisuus turvattu. Eikä toista vaihtoehtoa näyttänyt olevan. Neiti Cravenin luottamus itseensä ei ollut vielä järkkynyt, hänellä oli syvä, horjumaton vakaumus, että hänen niin hartaasti toivomansa avioliiton ajatus pohjautui syvempään kuin pelkkään oikkuun. Hän ei osannut pukea sitä sanoiksi, ei edes kiinteäksi ajatukseksi, mutta usko oli luja. Elävän, järkeilyä voimakkaamman varmuutensa nojalla hän saattoi vieläkin koettaa.
»Aiotko antaa entisyyden vallita koko loppuelämääsi?» kysyi hän hitaasti. »Eikö tulevaisuus saa merkitä mitään? Kaiken todennäköisyyden mukaan on sinulla vielä monta vuotta edessäsi — etkö voi niiden aikana unohtaa mennyttä?»
Craven kääntyi toisaalle, tehden toivottoman eleen ja jupisten jotakin, mitä hän ei erottanut, mutta ei poistunut, kuten hän oli pelännyt, vaan jäi huoneeseen, tuijottaen hehkuvaan takkaan. Neiti Craven löi esille viimeisen korttinsa.
»Entä — Gillian?» virkkoi hän lujasti, sisällyttäen sanoihinsa niin paljon Cravenien itsepintaisuutta kuin suinkin osasi.
Hän sai odottaa vastausta kauan, ja kun se vihdoin tuli, oli se tympeä ja yksitoikkoinen.
»Minä en voi mennä naimisiin hänen kanssaan — en kenenkään kanssa.»
»Oletko jo naimisissa?» Kysymys luiskahti tädiltä, ennenkuin hän ehti hillitä kieltään. Sydän kiivaasti sykkien hän odotti rajua purkausta, tuikeata vastausta, joka lopettaisi kaikki.