Alkoi välttämätön vastavaikutus, hän joutui epäilysten valtaan. Oliko hän menetellyt parhaimmalla tavalla vai oliko hän tehnyt korjaamattoman virheen? Epävarmoin askelin hän käveli tuolin luokse tavattoman väsyneenä; hän oli nykyisin muutoinkin heikko, ja hänen kokemansa mielen jännitys oli tyyten näännyttänyt hänet. Hän alkoi hieman pelätä sitä, mitä oli tehnyt, sitä voimaa, jonka oli pannut liikkeelle. Mutta olivathan hänen vaikuttimensa kuitenkin olleet mitä ylevimmät. Ehdottomasti hän uskoi, että niiden kahden henkilön liitto, joiden tulevaisuutta hänen kaikki huolensa koskivat, koituisi heidän kummankin lopulliseksi onneksi. He olivat jo tottuneet toisiinsa. Heidän ikäeronsa oli verrattain vähäinen, ja likeisempi kuin holhoojan ja holhokin suhde näytti olevan luonnollinen seuraus siitä läheisestä seurustelusta, johon he olivat joutuneet. Eikä se suinkaan ollut ennenkuulumatonta; sellaista oli sattunut aikaisemmin ja sattuisi epäilemättä vastaisuudessakin, päätteli hän, koettaen vaimentaa vielä hiipivää epäilystä, joka kuiskasi, että hän oli ylittänyt toimivaltuuksiansa. Ja hänen tekonsa tuntui tavallaan selittämättömältä hänestä itsestäänkin. Koko ajan hän oli tuntenut vaistomaista, voimakasta pakotusta, joka oli ollut melkein kuin kohtalon sormi, hän oli noudattanut sisäisen vakaumuksen ohjausta. Kenties hän oli pannut siihen liian suuren merkityksen, suurentanut omaa toivettaan, niin että se oli tuntunut kohtalon tahdolta.
Hänen suljetut silmänsä värähtivät hänen nojautuessaan tuolinsa selkänojaan.
Hän oli tarkoittanut parasta, hoki hän itsekseen, koettanut tehdä Barryn elämää onnelliseksi, taata varman tulevaisuuden tytölle, joka oli käynyt hänelle niin rakkaaksi. Oliko se jo pyörinyt myöskin Barryn ajatuksissa, ennenkuin hän oli alkanut puhua? Barryn käytös oli ollut niin kummallista. Barry oli torjunut hänen ehdotuksensa, mutta hänelle oli jäänyt se vaikutelma, ettei se ajatus ollut veljenpojasta uusi. Ennenkuin hän oli ottanut kasvoilleen läpitunkemattoman naamarin, oli täti vilahdukselta nähnyt ilmeen, joka osoitti hänen ponnekkaat sanansa valheeksi. Hän oli näyttänyt käyvän ankaraa taistelua mielessään, olipa näkynyt hänen otsalleen kihoavan isoja hikihelmiä, hänen tiukat piirteensä olivat olleet sennäköiset, etteivät ne enää koskaan voisi pehmetä. Poistuessaan hän ei ollut antanut varmaa lupausta, eikä täti mitenkään osannut arvata, mitä hän oli päättänyt. Mutta tarkemman harkinnan jälkeen tuntui hänen kartteleva vastauksensa toivoa herättävältä.
Tädillä ei ollut enää mitään tekemistä. Hän oli pannut parhaansa, loppu oli Barryn kädessä. Hän huoahti syvään; milloinkaan hän ei ollut kokenut sellaista sielullista ja ruumiillista väsymystä. Hän antautui lisääntyvän herpautumisen tunteen valtaan, häntä alkoi unettaa, hän oli liian väsynyt vastustaakseen sitä ja nukkui sikeästi jonkun aikaa. Herättyään hätkähtäen hän näki Gillianin, silmät levällään levottomuudesta, olevan polvillaan hänen vierellään, lujasti puristaen hennoilla, lämpimillä tytönsormillaan hänen unen puuduttamia käsiään. Äkillisestä heräämisestä sekavana hän mitään virkkamatta katseli puoleensa kallistuneita raikkaan nuorteita kasvoja. Gillian hieroi hellästi hänen kylmiä käsiään.
»Täti Caro, sinä nukuit! En koskaan ennen ole tavannut sinua torkkumassa», sanoi tyttö nauraen, mutta hänen äänensä kummastelevaan sävyyn sekaantui huolestumisen häive.
Neiti Craven hymyili rauhoittavasti. Heikkous tuntui kaikonneen hänen nukkuessaan, taaskin hän tunsi itsensä kyllin voimakkaaksi salatakseen häneen kiintyneen tytön tutkivilta silmiltä kaikki, mikä saattaisi aiheuttaa tuskaa tai levottomuutta. Hän nousi istumaan pystymmässä.
»Laiskuutta, rakas, pelkkää laiskuutta», vakuutti hän varmasti.
Gillian katsoi häneen totisesti. »Ihan tottako?» tiedusti hän. Oletko varma, että olet aivan terve? Näytit niin uupuneelta kasvosi olivat ihan valkeat.»
»Ihan varma — sinä epäuskoinen! Entä sinä — oliko sinulla hauska?
Muistitko nauttia lääkettä ja piditkö itsesi lämpimänä?»
Gillian naurahti pehmeästi ja nousi pystyyn, nykien käsineitä sormistaan. »Minulla oli hauska, muistin nauttia lääkettä, ja tämä taivaallinen vaippa piti minut lämpöisenä kuin tortun — Nina Atherton sen minulle neuvoi. Se herttainen perhe kartutti runsaasti sanavarastoani», lisäsi hän hilpeästi, solauttaen paksun turkisvaipan hartioiltaan ja tullen sitten takaisin neiti Cravenin tuolin käsinojalle.