»Eivätkä ainoastaan sinun», oli vastaus. »Peters lainasi isännän sanoja tänään iltapäivällä.»
He olivat molemmat ääneti jonkun aikaa, muistellen kolmea amerikkalaista, jotka edellisenä kesänä olivat viettäneet pari kuukautta Towersissa mukanaan pieni, jumaloitu ihmisenvesa ja kokonainen joukkue hoitajattaria, palvelijoita ja palvelijattaria.
Sitten Gillian kiersi käsivartensa tiukemmin neiti Cravenin ympärille.
»Sandra vaati minua jäämään vielä huomiseen; minun oli perin työlästä päästä hänestä eroon. Mutta lupasinhan tulla takaisin tänään iltapäivällä, ja tiedätkö, täti Caro, minulla oli niin kovin kummallinen tunne tänä aamuna. Minusta tuntui, että sinä tarvitsit minua, tarvitsit välttämättä — ikäänkuin ikinä tarvitsisit ketään välttämättä, sinä itseesiluottava ihmeolento.» Hän likisti hyväilemiänsä olkapäitä hellästi. »Mutta se oli kummallista, eikö ollut? Olin vähällä soittaa sinulle, mutta sitten arvelin sinun ajattelevan, että olin järjiltäni.»
Neiti Craven istui hyvin hiljaa.
»Niin olisinkin», virkkoi hän ja toivoi, että hänen äänensä kuulostaisi
Gillianista luonnollisemmalta kuin hänestä itsestään. Tyttö nauroi.
»Joka tapauksessa olen hyvilläni siitä, että herra Peters tuli seuraksesi yksinäiseen teepöytääsi. Minusta tuntui pahalta ajatella, että olit yksin.»
»Hän ei tullut. Hän poistui aikaisin. Mutta Barry suvaitsi alentuvasti armahtaa minua.»
»Herra Craven!» Hän pysähtyi hiukan, ennenkuin lisäsi: »Luulin, että le five o'clock kiukustuttaa häntä. Hän ei ole läheskään yhtä sopeutunut perhe-elämään kuin David.»
»Kuin kuka, rakas?» kummasteli neiti Craven tuijottaen häneen.