»Oh, se on herra Petersin nimitys, jota käytän itsekseni — hän ei siitä pahastu — hän hemmoittelee minua kauheasti — 'Israelin suloinen laulaja' — ymmärräthän. Hänen äänensä on kaunein tenori, mitä olen ikänäni kuullut.»
»Peter — laulaa! En ole koskaan kuullut hänen laulavan», ihmetteli neiti Craven ja katsahti Gillianiin uteliaana. »Minä olen tuntenut hänet kolmekymmentä vuotta, mutta sinä et tarvitse yhtä monta kuukautta saadaksesi hänestä selville sellaisia kykyjä, joista kellään muulla ei ole aavistustakaan. Miten se kävi, lapsi?»
»Sattumalta, eräänä iltana kesällä. Te olitte päivällisellä ulkosalla, ja Mouston ja minä olimme harhailemassa puistossa — se on hyvin ihana hämyssä — ja olimme ihan Erakkomajan läheisyydessä. Kuulin hänen laulavan ja jäin kuuntelemaan salassa. Se oli niin kaunista, että minun oli taputettava käsiäni, minkä jälkeen hän tuli ulos ja näki, että ikkunalaudalla istui kuulijoita hänen aavistamattaan. Eikö se ollut kauheata? Hän oli niin herttainen ja selitti, että se oli ihan yksityistä huvittelua; mutta mikä oli tapahtunut, se oli tapahtunut; hän ei kuitenkaan missään nimessä suostunut esiintymään julkisesti. Pakotin hänet laulamaan lisää, ja sitten hän saattoi minut kotiin.»
»Sinä kierrät Peterin pikkusormesi ympäri ja vetoat häpeämättä hänen hyvään luontoonsa», moitti neiti Craven ankarasti, mutta hänen nuhtelunsa ei peloittanut.
»Hän on niin herttainen», toisti tyttö hiljaa, solahti tuolin käsinojalta lattialle, meni takan luokse, polvistui ja kohensi halkoa, joka oli vierähtänyt ristikolle ja kyti palamatta. Saatuaan halon paikalleen hän jäi polvilleen matolle, vaistomaisesti lämmitellen käsiään.
Neiti Craven katseli tyttöä. Häntä halutti kovasti puhua siitä, mikä hänen mieltään painoi, vaatia luottamusta luottamuksesta, tunkeutua tuon sydämen salaisuuteen, joka oli uskonut hänelle kaiken muun paitsi tätä ainoata asiaa. Vähitellen, ilman painostusta, telepaattisen myötätunnon vaikutuksesta oli jäykkyys heidän väliltään sulanut, ja he olivat kertoneet toisilleen toiveistaan ja pyrkimyksistään ja pohtineet niitä yhdessä. Mutta tästä asiasta ei keskustelu tullut kysymykseenkään. Neiti Craven oivalsi sen ja tukahdutti pahoitellen huokaisun. Ei edes hänkään, vaikka hän tiesikin tytön pitävän häntä rakkaana, saanut olla niin tungetteleva. Sillä jos hän sen tekisi, saattaisi hän menettää kaikki saavutuksensa. Hän ei hennonut panna alttiiksi Gillianin luottamusta, joka oli tullut hänelle niin suurimerkityksiseksi; se oli liian kallis hinta maksettavaksi siitäkin tiedosta, jota hän kaipasi. Hänen täytyi olla kärsivällinen, ajatteli hän, harata vanhaan tapaansa sormillaan harmaita kiharoitaan. Mutta oli vaikea olla kärsivällinen, kun millä hetkellä tahansa saattaisi saapua kutsu, joka veisi hänet pois maallisten tapahtumain piiristä. Lähteä täältä, jättäen tämän kysymyksen ratkaisematta! Hän puri hammasta ja istui jäykkänä, puristaen tuolin tammireunuksia, niin että sormiin koski, ja kävi sisäistä taistelua. Hän katsahti uudelleen hentoon, yhäti polvillaan olevaan olentoon, jonka kalpeat, soikeat kasvot olivat puolittain käännetyt häneen päin ja jonka pienen, ylvään pään laelle korkeaksi nutturaksi kammattu, tuuhea, tumma tukka välkkyi takan hohteessa. Hän oli viehkeä, kaunis olento — sekä mieleltään että ruumiiltaan tavoittelemisen arvoinen. Kuinka saattoi Barry epäröidä.
»Barry oli ratsastamassa — koko päivän — näin kolkossa säässä. Hän tuli kotiin likomärkänä», virkkoi hän äkkiä, miltei valittavasti, poiketen tavallisesta suopeasta sävystään. Vastausta ei tullut heti, ja hetkisen hän luuli, ettei hänen sanojaan oltu kuultu. Tyttö oli liikahtanut hieman, kääntänyt kasvonsa toisaalle, ja vakaalla kädellä rakensi hiipuvista kekäleistä pyramiidia. Suoritettuaan puuhansa huolellisesti loppuun saakka hän laskeutui jälleen kantapäittensä varaan ja heilutti pieniä hiilipihtejä.
»Hän on karaistunut», vastasi hän sitten keveästi, tietämättään kerraten Petersin sanat ja nähtävästi huomaamatta väliaikaa, joka oli kulunut neiti Cravenin huomautuksen ja hänen vastauksensa välillä. Hänen mieltään tuntui tuli kiinnittävän enemmän kuin holhooja. Pantuaan verkkaisesti pihdit syrjään hän palasi neiti Cravenin tuolin luokse, istahti hänen viereensä lattialle, ja laski kätensä ristiin vanhemman naisen polvelle. Avoimesti hän katsoi tätiä silmiin, ja heikko hymy kirkasti hänen totisia, ruskeita silmiään.
»En usko herra Cravenin kaipaavan myötätuntoa, chérie», alkoi hän verkkaisesti. »Minä puolestani olen varannut kaiken myötätuntoni Joshiolle, joka on niin hirveästi touhuissaan, kun 'arvoisa isäntä' lähtee kamalille pitkille ratsastusretkilleen tai on metsästämässä. Oletko pannut merkille, että hän aina odottaa eteishallissa ollakseen heti valmis noutamaan kuivia vaatteita ja järjestämään lämpimän kylvyn ja muita itämaisia temppuja estääkseen kylmettymisen ja poistaakseen kivun heltyneistä jäsenistä. En usko herra Cravenin lihasten milloinkaan olleen helliä — hän on niin loistavan väkevä — ja varmasti on Joshio päättänyt, etteivät ne koskaan olekaan. Mary hyväksyy hänen kaikki puuhansa, myöskin hän on luonnostaan hoppuilija; hän pahoittelee sitä, että Joshio on pakana, mutta väittää, että hänellä on enemmän järkeä ja tunteita kuin monella kristityllä. Kohta tänne tultuamme yllätin hänet kerran tuijottamassa eteishallin ikkunasta, näyttäen surkeuden esikuvalta, hullunkurisen pienet ja keltaiset kasvot yleensä rypyissä. Hän näki minut takaraivonsa lävitse, varmasti hän näki, sillä vilkaisemattakaan taakseen hän koetti pujahtaa tiehensä. Mutta minä pakotin hänet jäämään ja puhelemaan kanssani. Minä istuin portailla, ja hän käpertyi matolle — muulla sanalla en osaa sitä kuvata — ja kertoi minulle kaikenlaista Jaappanista, Kaliforniasta, Algeriasta ja kaikista muista kummallisista paikoista, joissa hän on ollut herra Cravenin kanssa. Hänen puhetapansa on niin omituisen draamallinen, ja hän turvautuu juuri kiihoittavimmilla hetkillä jaappaninkieleen, jota on mahdoton ymmärtää — niin kiusallista! He ovat nähtävästi olleet joissakin hyvin tiukoissa paikoissa. Sopeuduimme aika hyvin keskenämme. Minun oli niin hauska kuunnella hänen kuvauksiaan jaappanilaisten istuttamista ihmeellisistä puutarhoista, etten huomannut, että herra Craven tuli sisälle, enkä aavistanut hänen seisovan lähellämme, ennenkuin Joshio ponnahti pystyyn ja pakeni, kirjaimellisesti katosi, jättäen minut plantée'la. Tunsin itseni kovin typeräksi istuessani portailla kädet polvien ympärillä herra Cravenin, yltäpäätä kurassa ja rapakossa, odottaessa, että päästäisin hänet ohitse — pelkäsin häntä hirveästi siihen aikaan.» Gillianin poskille levisi hieno puna. »Olisin toivonut maanjäristyksen nielevän minut», lisäsi hän nauraen, hypähti seisomaan, sieppasi tumman, silkinpehmoisen turkiskasan syliinsä ja painoi sitä kasvojaan vasten. »Sinun ei olisi pitänyt lietsoa minussa mieltymystä kauniisiin turkiksiin», jatkoi hän sitten epäjohdonmukaisesti, käyden äkkiä vakavaksi. »Minulla on vielä kylliksi järkeä tietääkseni, ettei minun pitäisi hemmotella niillä itseäni, mutta olen siksi inhimillinen, että olen niihin ihastunut.»
»Hölynpölyä! Turkikset sopivat sinulle — noudata minun taiteellista makuani. En yllyttäisi sinua niitä käyttämään, jos kasvosi olisivat kuin elokuun kuu eikä sinulla olisi ryhtiä — en jaksa sietää tuhrustamista missään», ärähti neiti Craven ihan vanhaan tapaansa. »Milloin Horringfordit lähtevät Egyptiin?» tiedusti hän sitten vaihtaakseen puheenaiheen lopullisesti.