Gillian hieroi poskeaan pehmeään hylkeennahkaan, hymyillen ymmärtävästi. Oli toivotonta koettaa torjua neiti Cravenin auliutta, toivotonta väittää sitä vastaan. »Ensi viikolla», vastasi hän. »Otaksuttavasti tiistaina. Matkalla he viipyvät kuukauden Pariisissa; loordi Horringford haluaa saada joitakuita tietoja Louvresta ja suorittaa alkuvalmistelut heidän seurueeseensa liittyvien ranskalaisten egyptologien kanssa.»
»Hm! Entä Sandra — vieläkö hän on innostunut muumioihin?»
»Enemmän kuin koskaan ennen, hän suorastaan uhkuu intoa, puheli hallitsijasuvuista ja heimojumalista, kuninkaista ja Kaasta ja tunnusmerkeistä, niin että pääni meni pyörälle. Loordi Horringford nuhtelee häntä, mutta helposti näkee, että Sandran harrastus miellyttää häntä. Hän vakuuttaa, että Sandra on retkikunnan onnentuoja, että hänen tähtensä viime vuonnakin kaivaminen antoi hyvät tulokset.»
»Sandra on innostunut jos johonkin, mutta hänen innostustaan ei ole koskaan kestänyt kahta huvikautta», huomautti neiti Craven miettivästi. »Olen iloissani siitä, että hän on vihdoinkin löytänyt harrastuksen, josta lupaa tulla pysyvä.»
Gillian kääri turkikset tiukemmalle syliinsä ja astui muutamia askelia ovelle päin. »Hän on löytänyt muutakin», virkkoi hän hiljaa, ja hänen herkille kasvoilleen lehahti puna.
Neiti Craven nyökkäsi. »Tarkoitatko, että hän kaivaessaan kuolleen menneisyyden haudatuita aarteita on löytänyt elävän aarteen, miehen rakkauden. Niin, eikä se tapahtunutkaan liian aikaisin, viaton lapsi-parka. Mutta Horringfordin kaltaisten miesten kanssa ei maksa leikkiä. Tietäneeköhän Sandra, kuinka vähällä hän oli ajaa elämänsä haaksirikkoon?»
»Luullakseni hän tietää — nyt», vastasi Gillian, ja hänen huulilleen levisi heikko viisaudenhymy hänen poistuessaan huoneesta.
Hänen pehmeä kontra-altonsa, kun hän lauloi vanhaa ranskalaista kehtolaulua, kantautui hiljaisena kirjastoon.
»Mon père m'a donné un petit mari,
mon Dieu, quel homme!»
Sitä kuunnellessaan hymyili neiti Craven puolittain surumielisesti, sillä nämä hienot sanat siirsivät hänet taaksepäin omaan lapsuuteensa. Mutta nykyhetken vaatimukset tunkivat syrjään menneisyyden muistot. Hän istui paikallaan vaipuneena aatoksiinsa, kunnes huone jäähtyi, niin että häntä äkkiä puistatti vilu, ja hän nousi pystyyn, vilkaisten hämmästyneenä kelloonsa.