»Kuivia luita ja rakkautta», äänsi hän mietteissään, »se on kummallinen yhdistelmä! Peter, kelpo mies, siinä annoit viisaan neuvon… Mutta ei koko viisautesi pysty auttamaan minua.»
VI
Joulukuu oli tuonut muassaan täydellisen ilmanmuutoksen. Jouluun oli enää vain muutamia päiviä; oli tyypillinen, vanhanmallinen jouluaika, maata peitti paksu, valkoinen lumivaippa.
Sen alla oli maanpinta raudankova, ja jo kaksi viikkoa oli metsästys ollut tyyten pysähdyksissä.
Craven oli paluumatkalla Towersiin oltuaan sieltä poissa kaksi viikkoa. Auto vieri hitaasti puistossa, sillä jäätynyt tie oli paikoitellen livettävä kuin lasi, eikä ohjaaja, varovainen pohjanpuolelainen, rajattomasti luottanut pyörien ympärille kiedottuihin ketjuihin; hän ajoi varoen, pitäen tarkoin silmällä ulkoreunan pahimpia kohtia, ja hänen rinnallaan istui Joshio yhtä valppaana, kiedottuna korviaan myöten suunnattoman laajaan vaippaan, niin että hän näytti muodottomalta mytyltä.
Iltapäivä oli alullaan; sää oli tyyni ja kirkas, ja ilmassa vallitsi ankaran lumisateen jälkeinen jännittynyt hiljaisuus. Kalpea aurinko, joka aamupuolella oli pannut lumen välkkymään sateenkaaren väreissä, oli nyt liian alhaalla vaikuttaakseen maiseman kuolemankalpeuteen, jota vastaan puut kuvastuivat luonnollista isompina ja synkän mustina. Sieltä täällä oli hangen sileällä pinnalla molemmin puolin tietä erilaisia eläinten jälkiä. Auton taka-istuimella yksinään istuva Craven pani koneellisesti ne merkille. Hän tunsi kaikki jäljet ja olisi osannut mainita niiden tekijän nimet; tavallisissa oloissa ne olisivat kiinnittäneet hänen mieltään, mutta nyt hän sivuutti ne sen enempää niitä ajattelematta.
Häntä ei harmittanut auton hidas eteneminen, hänellä ei ollut kiirettä Towersiin. Hän oli tehnyt tärkeän päätöksen, mutta arkaili sitä välttämättömästi seuraavaa toimintaa. Taloon saavuttuaan hän ei enää sietäisi vitkastelua, sen hän tiesi, hän toteuttaisi aikomuksensa mahdollisimman pian — jo tänään, jos se vain kävisi päinsä; nyt oli vielä aikaa — mihin? aprikoi hän hämärästi. Ei harkintaan, asia oli jo harkittu. Hän oli kaikin voimin koettanut tehdä oikean ratkaisun; hän oli ajatellut, kunnes järkeileminen oli muuttunut pelkäksi kiteytyneiden ajatusten vatvomiseksi ja aatokset kiersivät ympyrässä, palaten aina samaan lähtökohtaan. Hän oli mielessään punninnut kaikki asianhaarat, ottanut huomioon kaikki mahdolliset tulokset. Asian enempi miettiminen olisi nyt samaa kuin sellaisen polun hyödytön polkeminen, jonka hän oli jo kävellyt sataan kertaan. Kolme päivää sitten hän oli tehnyt valintansa, eikä hän aikonut siitä luopua. Kävi miten kävi, nyt oli mentävä eteenpäin. Eikähän lopullinen ratkaisu ollut hänen vallassaan. Sen myönnettyään hänen ajatuksensa suuntautuivat häneen itseensä. Harkitessaan hän oli koko ajan pitänyt itseään syrjässä, hän ei ollut lainkaan ottanut huomioon omia toivomuksiaan; vasta nyt hän salli häntä itseään koskevien kysymysten estämättä nousta mieleensä.
Mitä hän toivoi? Hän tiesi, minkä tähden hän niin vastahakoisesti tuli kotiin — hän toivoi onnistumista, mutta pelkäsi sitä kuitenkin, pelkäsi siitä mahdollisesti koituvia seurauksia; häntä peloitti, oliko hänellä tahdonvoimaa pysyäkseen loppuun saakka valitsemallaan tiellä. Muuta keinoa hänellä ei ollut, mutta, armias Jumala, se kävisi raskaaksi! Hammasta purren hän tuijotti talviseen maisemaan näkemättömin silmin. Neljä viikkoa sitten sattuneen mielenpurkauksensa jälkeen ei neiti Craven ollut hiiskunut mitään sydäntään lähinnä olevasta toiveesta, mutta Craven tiesi, että hän odotti vastausta, että se vastaus oli annettava. Se oli annettava — puoleen tai toiseen. Päivä toisensa jälkeen oli kulunut hänen tuskaisesti arvellessaan. Hän oli elänyt, nukkunut se kysymys päässään, hetkeksikään se ei ollut lähtenyt hänen mielestään. Se oli vaivannut häntä pitkillä, entistä tiheämmiksi käyneillä ratsastusretkillä ja tilan konttorissa vietettyinä yksitoikkoisina tunteina. Yön unettomina tunteina se askarrutti häntä. Jos olisi ollut kysymys henkilökohtaisesta mieltymyksestä, jos entisyys ei olisi kohonnut heidän väliinsä, ei hän olisi hetkeäkään empinyt. Hän olisi kuukausia sitten mennyt tytön puheille pyytämään arvaamattoman kallisarvoista lahjaa, jonka ainoastaan hän saattoi antaa. Hän kaipasi tyttöä melkein enemmän kuin autuuden toivoa, ja halu unohtaa entisyys oli ollut melkein ylivoimainen. Hän rakasti ja kaipasi niin väkevästi kuin hänen perimänsä kiihkeä luonto suinkin saattoi. Hän kaipasi tyttöä suorastaan tuskaisesti, niin että hän joskus aprikoi, kuinka kauan hänellä riittäisi kestävyyttä, kuinka paljon mies jaksaisi kestää. Häntä repivät rajut halut ja alkuaikaiset voimat. Ottaa tyttö omakseen, tahtoipa hän tahi ei, välittämättä kunnian vaatimuksista, välittämättä mistään, mikä heitä erotti, tehdä tyttö omakseen ja pitää hänet uhitellen koko maailmaa — aika ajoin oli se kiusaus ollut huumaava. Joinakuina päivinä hän ei ollut uskaltanut katsella tyttöä, hän oli vetäytynyt enemmän kuin koskaan pois yhteisestä seurasta, peläten olosuhteita, joiden ohjaaminen ei tuntunut olevan hänen vallassaan. Ja se ajatus, että joku toinen saattaisi ottaa sen, mitä hän ei voisi, oli lietsonut vireille mielettömän mustasukkaisuuden, joka ei totellut järkeä. Hän ei tuntenut enää itseään, hänellä ei ollut ennen ollut aavistustakaan oman luontonsa syvyyksistä. Jollei olisi ollut estettä, jos tyttö olisi vapaaehtoisesti voinut tulla hänen omakseen, jos hän olisi voinut saada täydelliset kodin siteet — se ajatus oli raateleva. Neiti Cravenin sanat olivat vihloneet ikäänkuin olisi miekkaa kierretty avoimessa haavassa. Häntä jo ennestään painavaan taakkaan oli lisätty tämä.
Hänen holhokkinsa tulevaisuus oli antanut hänelle päänvaivaa yhtä hyvin kuin neiti Cravenillekin. Vain vähän aikaa sitten oli tie näyttänyt selvältä; se ei vienyt hänen onneensa — omalla teollaan hän oli riistänyt itseltään kaikki sellaiset mahdollisuudet — vaan sen tytön turvaiseen onneen, joka oli muuttunut hänelle omaa elämää rakkaammaksi. Hänen menestyksensä tähden Craven olisi ollut valmis uhraamaan sielunsa. Hänen holhooja-aikansa alkoi olla lopullaan, muutamien kuukausien kuluttua lakkaisi hän olemasta tytön laillinen huoltaja. Neiti Craven, joka oli kahdeksi vuodeksi luopunut riippumattomuudestaan, palaisi omaan kotiinsa, entiseen elämäänsä; oli ikäänkuin ennakolta päätetty, että Gillian seuraisi häntä.
Mutta kaksinkertainen isku, joka häntä kohtasi hänen saadessaan tiedon neiti Cravenin vaarallisesta tilasta ja Gillianin heikosta terveydestä, oli ollut tyrmistävä. Hän ei ollut arvannut valmistautua sellaisen mahdollisuuden varalta, joka tuntui poistavan maan hänen jalkojensa alta. Vaikka hänen tätinsä olisi kuinka tahtonut, ei hän olisi kyennyt edistämään aiottua suunnitelmaa; minä päivänä hyvänsä saattoi suuri kutsu saapua.