Entä Gillian! Hiljainen, sitkeä yskiminen kaikui Cravenin korvissa aina. Gillian ja köyhyys — päivisin se kalvoi häntä, öisin hän heräsi märkänä hiestä sen ajatuksen tähden. Se oli sietämätöntä. Eikä kuitenkaan näyttänyt olevan mitään keinoa sen välttämiseksi — paitsi yhtä. Hetkisen hän rajun riemuisena näki kohtalon auttavan häntä, työntävän hänen käsiinsä sen, mitä hän itse kaihoisesti halusi ottaa, mutta sitten häntä kammotti edes ajatella tytön puhtautta liitettynä hänen entisyytensä tahraan. Hän oli rääkännyt aivojaan keksiäkseen jonkun muun keinon. Olisi helppo väkisin tyrkyttää Gillianille kohtuulliset tulot, jotka turvaisivat hänet puutteelta ja työnteon välttämättömyydeltä. Mutta hän vaistosi, että olisi mahdotonta taivuttaa tyttöä käyttämään sillä tavoin varattuja rahoja, sisäinen näkemys tuntui vakuuttavan Cravenille, ettei Gillianin tahto alistuisi hänen tahtoonsa.
Näiden viimeisten viikkojen aikana hän oli oppinut ymmärtämään Gilliania; hänestä tuntui uskomattomalta, ettei hän ollut aikaisemmin huomannut tytön ujon lempeyden alla piilevää päättäväisyyttä. Luonnetta kuvastui avoimista, ruskeista silmistä, epäilemättömän selvästi näkyi lujuutta kaarevissa huulissa, Gillianin hennon hienojen kasvojen ainoassa värikkäässä kohdassa. Cravenin varoista hän ei ottaisi vastaan ropoakaan. Ottaisiko hän hänet itsensä — ainoan, mitä hän rohkenisi tarjota? Se ei ollut uusi ajatus, se oli usein pyörinyt hänen mielessään, mutta aina hän oli kammoten ja jyrkästi torjunut sen. Se oli loukkaus Gillianin naisellisuutta kohtaan, ratkaisu, jolla ei olisi oikeutusta. Mutta askel askeleelta oli hänen kuitenkin pakko palata siihen — ei näyttänyt olevan muuta keinoa, jos mieli pelastaa Gillian itseltään.
Kiusallisessa epäröinnissä kului päiviä, joina hän ajatteli ainoastaan Gilliania, pääsemättä vähääkään lähemmäksi ratkaisua. Ja aika kului. Hän oli saavuttanut sellaisen kohdan, ettei hän enää kyennyt ajattelemaan; hänen kaikki voimansa tuntuivat keskittyvän toivottomaan kaipaukseen, joka syrjäytti kaiken muun ja tyytyi vaikkapa luuloteltuun omistamiseen; päivät olivat kalvavaa tuskaa ja yöt unetonta kauhua.
Toiselle paikkakunnalle siirtyminen oli sitten auttanut häntä tekemään lopullisen päätöksen. Skotlannissa oleva tilanhoitaja oli kirjoittanut hänelle äkkiä ja aavistamatta ilmenneestä vaikeudesta, pyytäen mieskohtaisia neuvoja. Sähkösanomalla oli miestä kielletty saapumasta Towersiin, kuten hän oli aikonut, ja Craven oli sensijaan itse lähtenyt Skotlantiin. Ja pohjoisen kotinsa yksinäisyydessä hän oli valinnut sen ainoan tien, joka näytti olevan hänelle avoinna. Hän menisi esittämään Gillianille viheliäisen tarjouksensa, varmasti kurjimman, mitä yksikään mies oli koskaan naiselle esittänyt, ja loppu olisi tytön vallassa. Mutta miten ottaisi Gillian sen vastaan? Mielikuvituksessaan Craven näki lempeiden, ruskeiden silmien säihkyvän ylenkatseesta, hennon vartalon, jonka hän olisi tahtonut sulkea syliinsä, kääntyvän poispäin häneltä kylmästi ja inhoten, ja hän puristi kätensä nyrkkiin, niin että kynnet upposivat syvälle hänen kosteisiin kämmeniinsä. Ilkeä liukahdus, joka pyöräytti auton puolittain ympäri, katkaisi hänen ajatuksensa, ja muutamissa minuuteissa he sitten olivat kotona.
Forbes, iäkäs hovimestari, joka Petersin tullessa Towersiin oli ollut alempia palvelijoita, odotti häntä hallissa ja kertoi hänelle uutisia vanhan, etuoikeutetun palvelijan puheliaaseen tapaan. Myöhäinen puolinen oli pöydässä — mies huoahti kärsivästi kuullessaan, ettei siltä tarvittu — neiti Craven oli mennyt pappilaan teelle; herra Petersiä odotettiin päivälliselle sinä iltana, ja hän oli aamulla puhelimitse pyytänyt ilmoittamaan herra Cravenille — Craven keskeytti hänen haastelunsa. Petersin sanoma sai jäädä tuonnemmaksi; vain yksi asia tuntui olevan tärkeä.
»Missä neiti Locke on?» tiedusti hän lyhyesti.
»Atelierissa, sir», vastasi Forbes alistuvasti. Jollei herra Barry halunnut kuulla, mitä herra Petersillä oli sanottavaa, niin ei ainakaan hän sitä tyrkyttäisi. Herra Barry oli menetellyt oman päänsä mukaan niistä ajoista asti, jolloin hän oli istunut tarjoiluhuoneen pöydällä, koputellen kantapäitään, ja heilutellut varastamaansa hillopurkkia Forbesin nenän edessä — käskevä mies aina, niin hän oli. Ja jos kysymys oli neiti Gillianista — syli täynnä ulstereita ja turkiksia Forbes poistui pukuhuoneeseen salatakseen myötätuntoisen virnistyksensä.
Craven meni hallin poikki työhuoneeseensa. Välinpitämättömästi hän selaili kirjoituspöydällä olevaa kirjekasaa, nakaten sen sitten pois käsistään. Siirryttyään takan ääreen hän sytytti savukkeen ja jäi seisomaan, tuijottaen rattoisasti roihuavaan tuleen. Vihdoin hän nosti päänsä pystyyn ja silmäili miettivästi itseään uuninreunuksen yläpuolella olevasta peilistä. Hän rypisti otsaansa peilistä kuvastuville tuikeille, riutuneille kasvoille ja katsoi uteliaasti niiden syviä juovia ja tuuhean, ruskean tukan hopeisia läikkiä. Rajusti huudahtaen hän sitten pyörähti ympäri, sinkautti savukkeen tuleen ja poistui huoneesta. Verkkaisesti hän asteli yläkertaan, kummastellen hänet vallannutta turtuuden tunnetta. Kun suoranaisen toiminnan hetki oli käsillä, oli viime viikkojen tiukka jännitys lauennut, jättäen hänet tylsäksi, miltei saamattomaksi, ja joka askeleella kävi eteneminen vastahakoisemmaksi. Mutta portaiden yläpäässä hänen mielialansa muuttui äkkiä. Kaikki se, mitä tuleva puhelu hänelle merkitsi, välähti hänen mieleensä häikäisevän kirkkaana. Hengähtäen syvään hän tarttui kaiteeseen, sillä hän vapisi kykenemättä sitä hillitsemään, ja painoi kädet kasvoilleen.
»Hyvä Jumala!» kuiskasi hän. »Hyvä Jumala!»
Sitten hän terästäytyi, meni ripeästi parvekkeen poikki ja kääntyi läntiseen siipirakennukseen vievään käytävään. Käytävä koukerteli omituisesti, siihen oli tullut mutkia, kun huoneita oli miespolvien aikana laajennettu ja yhdistelty. Sivuutettuaan rivittäin suljettuja ovia ja toiset portaat hän saapui etsimäänsä huoneeseen. Se oli ollut vanha leikkihuone, sijaitsi siipirakennuksen päässä, sen ikkunat avautuivat pohjoiseen ja länteen, ja se sopi hyvin atelieriksi, joksi se oli muutettu. Se oli Gillianin omaa aluetta, eikä Craven ollut milloinkaan pyrkinyt käymään siellä. Ehdittyään ovelle hän kuuli sen takaa pojan kimeää, hilpeätä, sopraanoääntä ja sitten hiljaista, pehmeätä naurua, joka pani hänen sydämensä sykkimään nopeammin. Koputettuaan hän astui sisälle ja jäi hetkiseksi töllistelemään hämmästyneenä. Hän ei tuntenut huonetta; ihan aavistamatta oli hänen eteensä auennut ranskalainen atelier tyypillisen englantilaisen talon äärimmäisessä nurkkauksessa.