Maton peittämä, kiilloitettu lattia, seiniä verhoava uurteisina poimuina riippuva toile-de-genes, luonnos ja taulukasat, piirrokset ja maalaustelineet, nurkassa eriskummaisessa asennossa viruva, tutunomainen mallinukke ja ennen kaikkea huoneen ilmakehä siirsivät hänen ajatuksensa suoraan Pariisiin. Se oli taiteilijan, ranskalaisen taiteilijan huone. Cravenin silmät suuntautuivat Gillianiin. Tyttö seisoi isojen maalaustelineiden ääressä, olkansa ylitse ihmeissään katsoen avautuneeseen oveen, sivellin kädessään, silmät levällään kummastuksesta, heikon punan levitessä hänen poskilleen.
Puettuna silmääkiehtovaan maalarinmekkoon ruskeiden hiusten löyhästi reunustaessa hänen kasvojaan hän näytti kokonaan toisenlaiselta. Barry ei osannut määritellä, mistä muutos johtui, hänellä ei ollut aikaa eritellä; hän tiesi vain, että tyttö tällaisena oli tuhat kertaa viehättävämpi kuin koskaan ennen ja hänen sydämensä kaipasi Gilliania rajummin kuin konsanaan. Hän katseli tyttöä janoisen kaihoisesti, ja sitten hänen katseensa siirtyi nopeasti — etteivät vain hänen silmänsä pettäisi — taitelijattaresta malliin. Tämä oli kymmenvuotinen poika, jolla oli pienet, ruskeat, älykkäät kasvot, tuuhea, musta kihara tukka, vekkulimaiseen hymyyn raottuneet, punaiset huulet; hän seisoi korokkeella ammattimiehen huolettoman varmassa asennossa.
Craven sulki oven jälkeensä ja astui eteenpäin. Gillian kääntyi häntä vastaan, ja väri lehahti tulipunaisena aaltona hänen hiusrajaansa saakka. »Monsieur, vous êtes de retour, mais, soyez le bienvenu!» sopersi hän, hämmästyneenä huomaamatta turvautuen lapsena oppimaansa kieleen. Sitten hän malttoi mielensä, naurahti hämillään ja ehätti jatkamaan englanninkielellä: »On kovin ikävää, kotona ei ole muita kuin minä. Haluatteko teetä? Kello on vasta kolme» — hän vilkaisi ranteeseensa — »mutta te kai söitte puolista aikaisin?»
»En välitä teestä», vastasi Craven miettimättä. »Tulin katsomaan teitä.» Hän puhui ranskaa, tietäen, että korokkeella oli valpas korvapari.
Tytön kasvojen puna tummeni kiusallisesti, ja hänen silmänsä painuivat lattiaan päin, kaihtaen toisen hievahtamatonta katsetta. Hän siirtyi verkkaisesti takaisin maalaustelineensä ääreen.
»Jos voisitte odottaa hetkisen —» jupisi hän.
»En tahdo häiritä», ehätti Barry keskeyttämään. »Lopettakaa työnne, tehkää hyvin! Ettehän pahastu, jos jään tänne? En ole ollut täällä poika-aikojeni jälkeen; olette muuttanut huonetta uskomattomasti. Saanko katsella?»
Maaliputki kädessään Gillian nyökkäsi myöntymykseksi ja kävi jälleen käsiksi maalaukseensa.
Jäätyään omiin hoteisiinsa Craven liikkui hitaasti huoneessa paikasta toiseen, tarkastaen sekaviin läjiin kasattuja tauluja ja luonnoksia. Hän ei ollut aikaisemmin koskaan osoittanut mielenkiintoa Gillianin työtä kohtaan ja hämmästyi nyt näkemästään. Siitä huokui yllättävää voimaa, joka pakotti hänet ihmettelemään, minkälaisen välittömän näkemyksen avulla luostarissa kasvatettu tyttö oli saanut sen opin, joka hänen töistään ilmeni. Gillianin lahjojen kauan viivästynyt tunnustaminen vahvisti hänen tunteitaan tyttöä kohtaan. Hän meni aatoksissaan takan ääreen ja jäi seisomaan matolle, silmäillen huonetta ja siellä olevia ihmisiä. Huoneen tuntu herätti vanhoja muistoja — hän oli opiskellut Pariisissa lopetettuaan opintonsa Oxfordissa — vain yksi piirre näytti puuttuvan.
»Saanko polttaa?» kysäisi hän äkkiä.