Gillian kääntyi hymyillen häneen päin.
»No, tietysti. Miksi kysyä? Kun täti Caro on ollut täällä tunnin, on huone sinisenä.»
Vielä kymmenen minuuttia hän tarkkaili tyttöä äänettömänä, saaden katsella oman mielensä mukaan, sillä tyttö oli häneen selin, ja takan ääressä istuessaan hän oli pienen mallin tutkivien, mustien silmien näköpiirin ulkopuolella.
Sitten Gillian laski paletin ja siveltimet läheiselle pöydälle ja peräytyi otsa rypyssä silmäilemään työtään; pian levisi hymy verkkaisesti hänen kasvoilleen ja tasoitti kurtut hänen otsaltaan. Liikahtamatta, yhäti katsellen maalaustaan hän virkkoi: »Nyt riittää tämän päivän osalle, Danny. Valo on lopussa.»
Pikku poika ojensihe rehevästi, laskeutui korokkeelta, meni Gillianin luokse ja silmäili muotokuvaansa ilmeisen huvitettuna. Tiedottomasti, mutta tarkoin hän tirkistellessään jäljitteli taitelijattaren arvostelevaa asentoa, pää kallellaan, yhtä vinossa kuin tytönkin. »Se edistyy», lausui hän juhlallisesti, ja tytön naurahduksesta Craven arvasi, että se oli hänen kuulemansa ja vastaista käyttöä varten talletettu huomautus. Poika virnisti vastaukseksi nauruun ja pujahti hänen taakseen pöydän ääreen, jolle tyttö oli pannut työvälineensä. »Saanko puhdistaa paletin?» kysyi hän toiveikkaasti käsi ojennettuna tarttumaan houkuttelevaan, värikkääseen esineeseen.
»Et tänään; kiitos, Danny.»
»Noudanko koiran, neiti?» Ääni kuulosti toiveikkaammalta. Gillian käännähti nopeasti häneen päin.
»Sehän puri sinua viime kerralla.»
Danny väännälsi jalkojaan, ja hänen pienet, valkeat hampaansa välkkyivät suun raottuessa leveään hymyyn. »Ei se enää minua pure», vakuutti hän luottavasti. »Äiti sanoi sen purreen, koska se rakastaa teitä eikä siedä ihmisiä lähellänne. Hän käski minun kuiskata sen korvaan, että minäkin rakastan teitä, koska se ei sitten enää kajoa minuun. Isä sanoo sitä kirotuksi, mustaksi pahukseksi», lisäsi hän avoimen leikillisesti, luoden työnantajaansa veitikkamaisen syrjäsilmäyksen.
Nauraen Gillian taputti hänen olkapäätään.