Gillian puhdisti siveltimiä sivupöydän ääressä. »Hän on naapuriston kauhu», sanoi hän hymyillen. »Mutta jostakin syystä hän tänne tultuaan on täydellinen enkeli. Ei se johdu suklaamakeisesta», ehätti hän lisäämään huomatessaan Cravenin kasvoilla väikkyvän hymyn, »hänestä on hauska käydä täällä. Ja hän kertoo minulle mitä ihmeellisimpiä tarinoita metsästä ja metsäneläimistä.»
»Niinpä tietenkin», vahvisti Craven merkitsevästi, »se on veressä. Mikäs tämä on?» Hän osoitti pienempää levyä, joka oli nurinpäin ison taulun varassa.
Vähään aikaan tyttö ei vastannut mitään, ja väri lehahti taaskin hänen kasvoilleen. Laskettuaan siveltimet kädestään ja pyyhittyään sormensa kangaskappaleeseen hän otti levyn ja ojensi sen Cravenille.
»Se on Danny, sellaisena kuin minä hänet näen», selitti hän äänessään omituinen sointu.
Sitä katsellessaan Craven tajusi, että laajalle kankaalle taitavasti maalattu pää himmeni keskinkertaiseksi tekeleeksi hänen kädessään olevaan loistavan mainioon hiilipiirrokseen verrattuna. Pää oli sama — mutta ihmeellisen erilainen — faunin hartioilla. Tanssivan faunin jäsenet uhkuivat elämää, pienet kaviot polkivat kukkaista tannerta huumeisen kiihkeässä liikkeessä; pää oli työntynyt eteenpäin ja kallistunut ikäänkuin etäistä kaikua kuuntelemaan, ja sekavien kiharoiden seasta pilkotti kaksi pientä, kipertynyttä sarvea; alkuperäiseen arvoitukselliseen hymyyn oli lisätty hieno pilkallisuuden häive, ja laajoissa silmissä oli salaperäinen tietämisen kaamealta tuntuva ilme. Craven tarkasti sitä äänettömänä. Hänestä tuntui mahdottomalta uskoa sitä tytön luomaksi. Ja hänen vieressään odotti tyttö hänen lausuntoaan hermostuneesti tiukkaan puristettujen sormien vavahdellessa. Barry ei ollut kertaakaan ennen käynyt täällä, ei milloinkaan osoittanut vähääkään mielenkiintoa hänen työhönsä, joka merkitsi hänelle niin paljon. Hän kaipasi kiihkeästi Cravenin kiitosta, pelkäsi hänen arvosteluaan. Jollei Barry näkisi siinä muuta kuin amatöörin kypsymätöntä yrittelyä! Hänen sydämensä kutistui. Hän siirtyi hiukan likemmäksi Cravenia, katse pelokkaan odottavana suunnattuna miehen kasvoihin, ja hänen hengityksensä kävi nopeasti. Vihdoin Barry laski luonnoksen varovasti syrjään.
»Teillä on ihmeelliset lahjat», lausui hän hitaasti.
Tytöltä pääsi helpotuksen huoahdus, ja hänen huulensa vapisivat, vaikka hän kuinka koetti pitää niitä värähtämättöminä.
»Pidättekö siitä?» kuiskasi hän innokkaasti, säikähtäen sitten nähdessään toisen kasvojen käyvän kalmankalpeiksi.
Vähään aikaan Craven ei saanut sanaa suustaan. Nuo sanat, niiden äänenpaino! Hän oli taaskin olevinaan Jaappanissa katsellen maalausta, joka esitti yksinäistä ulkonevalle, aaltojen huuhtelemalle kallionkielekkeelle takertunutta mäntyä — ilmassa tuntui leijailevan hyvin heikko itämaisen hajuveden tuoksu. Hän pyyhkäisi kädellään silmiään. »Armollinen Jumala… ei täällä… ei nyt!» rukoili hän hiljaa tuskissaan. Epätoivoisesti ponnistaen hän sitten hillitsi itseään, kääntyi pelästyneen tytön puoleen ja hymyili väkinäisesti.
»Suokaa anteeksi — päätäni särkee hirveästi — äsken huone pyöri silmissäni», puhui hän nykäyksittäin, pyyhkien hikeä otsaltaan.