Gillian silmäili häntä totisena. »Luultavasti olette lopen väsynyt ettekä kai ole syönyt puolista», virkkoi hän tyynen päättävästi. »Minä laitan kahvia. Täti Caro väittää, että minun kahvinjuontini on suurempi synti kuin hänen kahvinjuontinsa», jatkoi hän, tahtoen antaa Cravenille tointumisaikaa, meni huoneen toiseen päähän, ottaen sieltä pieniä kuppeja ja kuparisen kahvipannun. »Joka tapauksessa se on mainio juoma, eikä täti Carokaan sanoistaan huolimatta sitä halveksi. Säännöllisesti hän käy täällä puolisen jälkeen juomassa mustaa kahviani ja polttamassa ruokasavunsa.»
Craven lysähti raskaasti leveälle pehmeätäytteiselle ikkunalaudalle kädet painettuina jyskyttäville ohimoille ja ponnisteli saadakseen takaisin järkkyneen malttinsa. Mutta sarastihan sittenkin suuri toivo. Ensimmäisen kerran oli uhkaava näky jäänyt ilmaantumatta, ja se antoi hänelle rohkeutta. Jospa se vielä kerran lopullisesti lakkaisi häntä vainoamasta! Hän ei voinut koskaan unohtaa, ei milloinkaan heretä katumasta, mutta hän tuntisi, että hänen rikoksensa Ymmärtämyksen Maassa oleva onneton uhri oli antanut hänelle anteeksi synnin, joka oli riistänyt hänen nuoren elämänsä.
Tyyntyessään hän alkoi tuntea, että siinä huoneessa, jossa hän nyt istui, vallitsi leppoisa rauha, jollaista hän ei ollut kokenut talon missään muussa osassa Towersiin palattuaan. Se vaikutti häneen omituisesti, ja hän aprikoi, mitä se merkitsi. Hänen sitä pohtiessaan tuli Gillian hänen luokseen kahvikuppi kummassakin kädessään.
»Monsieur est servi», sanoi hän naurahtaen.
Hän näytti äkkiä voittaneen ujoutensa, ikäänkuin vieraan saapumisen herättämän ensimmäisen tunteen ohimentyä ympäristö hänen omalla alueellaan olisi antanut hänelle varmuutta. Tai kenties oli naisellisuus, jonka hoivaamisvaistoon miehen hetkellinen heikkous oli vedonnut, nostanut hänet toiselle tasolle. Cravenin pahoinvoinnin kaikki merkit olivat kadonneet, ja tavalliseen vaistomaisen tahdikkaaseen tapaansa Gillian ei vaivannut häntä kyselemällä. Ensimmäisen kerran hänestä oli helppoa puhua holhoojalleen, ja hän haasteli samalla tavoin kuin keskustellessaan Petersin kanssa. Hän tiedusti, miten Cravenin matka oli sujunut, ja Barryn johtaessa keskustelua haasteli vapaasti ja hämmentymättä työstään. Joka hetki tuntui heidän välillään valinnut jännitys käyvän yhä lievemmäksi. Tyttö ihmetteli sitä, että Craven oli koskaan tuntunut hänestä luotaantyötävältä, ja mietti katuvana, oliko syynä kenties ollut vain hänen ujostelunsa. Hän oli aina ollut jäykkä ja harvasanainen Cravenin seurassa — ihmekö sitten, että mies oli karttanut häntä, ajatteli hän nöyrästi. Mutta kuinka olisikaan voinut olla toisin? Heidän välisensä suhde, holhoojan osoittama tavaton aulius ja eristäytyvä olemus olivat tehneet hänelle mahdottomaksi pitää Cravenia tavallisena inhimillisenä olentona. Hän sai kiittää tuota miestä kaikesta, ja harras kiitollisuus ja tunne siitä, että hän oli velallinen, olivat kasvaneet hänen mielessään yhtä voimakkaina. Hän oli melkein palvonut Cravenia. Craven oli ottanut hänet sietämättömäksi käyneestä elämästä, antanut hänelle tilaisuuden pyrkiä eteenpäin sillä uralla, jolle hän kaipasi. Hän ei milloinkaan kykenisi sitä korvaamaan; hänen oli vaikea edes omassa mielessään pukea sanoiksi tunteitaan Cravenia kohtaan.
Alusta alkaen hän oli nostanut holhoojansa sortuneen ihanteensa, isänsä, tyhjäksi jättämälle jalustalle. Ja sankarinpalvonta oli kehittynyt rakkaudeksi. Aluksi se oli ollut kypsymättömän tytön hurmaannusta, täysin sukupuoletonta ja epäitsekästä ihailua — mystillistä rakkautta, intohimotonta, henkistä. Craven oli hänestä tuntunut johonkin toiseen sielulliseen tasoon kuuluvalta olennolta, ja hän oli polvistunut tämän olennon jalkojen juureen, pitäen häntä suojeluspyhimyksenään.
Mutta hänen oman kehityksensä edistyessä oli rakkauskin laajentunut. Hän käsitti, ettei hänen tunteensa enää ollut lapsellista ihailua, vaan suurempaa, ihanampaa. Hän oli oppinut täysin ymmärtämään omaa sydäntään, puolijumalasta oli tullut mies, jonka rakkautta hän janosi. Mutta hänen rakkautensa oli toivotonta ja syvää, hän ei ajatellutkaan saavansa vastarakkautta. Cravenin läheisyys oli aina tehnyt hänet levottomaksi; istuessaan likellä ikkunaa hänen vieressään hän tunsi voimakkaampaa rauhattomuutta kuin milloinkaan ennen, ja hänen sydäntänsä sykähdytteli tuskaisesti epämääräinen, selittämätön, peloittava kaipaus, joka myllersi hänen rinnassaan, kunnes hänestä alkoi tuntua, ettei hänen mielenliikutuksensa voinut olla herättämättä huomiota. Taaskin hänet valtasi ujous, kerkeä puhelu kävi soperrukseksi, ja vähitellen hän muuttui umpisuuksi.
Craven otti tyhjät kahvikupit ja vei ne takaisin takan vieressä olevalle pöydälle. Hänen palatessaan ikkunalle oli Gillian polvillaan pehmeällä istuinlaudalla, kädet ristissä edessään, katsellen valkeata maisemaa. Lapsellisessa asennossaan, joka hyvin sopi taiteilijanmekkoon ja sekavaan tukkaan, hän näytti erittäin nuorelta. Craven seisahtui hänen viereensä, niin lähelle, että melkein hipoi hänen olkapäätänsä, janoisesti silmäillen koko hänen hennon kaunista olemustaan, hieman taivutettua, ruskeata päätä, vienosti kaartuvaa, tyttömäistä rintaa, kunnes kaipaus yltyi sietämättömäksi ja hänen täytyi pinnistää koko tahdonvoimansa kyetäkseen hillitsemään itsensä. Kiusaus painaa tyttö rintaansa vasten kävi miltei ylivoimaiseksi, hän kiersi käsivartensa ristiin rinnalleen, pusertaen niitä tiukasti — hän ei uskaltanut luottaa niihin. Töintuskin hän voi luottaa itseensäkään. Tytön harvinainen läheisyys tuotti hienoa, jäytävää tuskaa ja pani hänen sydämensä sykkimään vimmaisesti. Veri kihisi hänen päässään, hänen ruumiinsa värisi kiihkeästä kaihosta, hänet vallanneesta rajusta halusta. Sillä kiihtymyksen hetkellä oli hänessä vain alkuaikojen mies, ja hän tunsi ainoastaan polttavaa, ruumiillista tarvetta, joka paisui kaikkia puhtaampia tunteita väkevämmäksi. Painaa tyttö jyskyttävää sydäntänsä vasten, upottaa kasvonsa hänen pehmeisiin, tuoksuaviin hiuksiinsa, suudella hänen huuliaan, kunnes hän rukoilisi armoa — sen suurempaa riemua ei tuntunut olevan koko maan päällä. Hän kaipasi tyttöä enemmän kuin koko elämänsä aikana oli mitään kaivannut.
Mutta sittenkin hän oli varma, että jos hän saisi sen, mitä oli tullut pyytämään, eivät hänen nykyiset kärsimyksensä olisi mitään verrattuina siihen, mitä hänen olisi kestettävä. Tietää, että Gillian oli hänen vaimonsa, kaikin puolin häneen sidottu — ja kääntyä poispäin onnesta, joka kaikkien lakien mukaan oli hänen! Oliko hänellä siihen voimia? Tuntui melkein siltä kuin hänellä ei olisi ollut. Olihan hän vain ihminen — ja ihmisen kestämiskyvyllä on rajansa. Jos olosuhteet kävisivät liian raskaiksi.
Pieni, hillitty yskäisy katkaisi hänen mietteensä äkkiä. Hän tajusi itseään surkutellessaan unohtaneensa tulonsa tarkoituksen. Eihän muulla ollut merkitystä kuin Gillianilla; ainoastaan hänen terveyttään, hänen onneaan oli ajateltava. Itseään sadatellen Barry turhaan etsi sopivia sanoja lausuakseen sen, mitä hänen oli sanottava. Ja kuta enemmän hän ajatteli, sitä loitommaksi tuntuivat sanat pakenevan. Sitten sattuma auttoi häntä. Tyttö rykäisi uudelleen ja nousi seisomaan, tehden pienen, kärsimättömän liikkeen.