»Täti Caro on päättänyt lähteä Cimieziin talven lopuksi — minun yskäni tähden. Hän ratkaisi asian teidän poissa ollessanne. Minä en tahtoisi lähteä, yskäni ei ole mitään. En tahtoisi vaihtaa tätä» — hän viittasi lumiverhoiseen puistoon — »kaikkeen Rivieran lämpöön ja auringonpaisteeseen. Tahtoisin kasata mieleeni niin paljon muistoja kuin suinkin. Ette usko, kuinka paljon olen oppinut pitämään Towersista.»
Näytti siltä kuin viimeiset sanat olisivat luiskahtaneet huomaamatta hänen kieleltään, sillä hän punehtui ja kääntyi jälleen äkkiä tummenevaan ikkunaan päin. Cravenin sydän hätkähti rajusti, mutta hän ei liikahtanut.
»Miksi sitten lähteä täältä?» huomautti hän ynseästi.
Tyttö nojasi otsaansa kylmään ruutuun, ja hänen silmänsä sumenivat.
»Tiedättehän», virkkoi hän hiljaa, ja hänen äänensä vavahteli. »Koko maailmassa ei minulla ole muuta kuin — maalauslahjani ja omanarvontuntoni. Jos menettelisin, kuten te ja täti Caro tavattomassa auliudessanne ehdotatte — oi, älkää keskeyttäkö minua, teidän täytyy kuunnella — olisi minulla enää ainoastaan lahjani. Ettekö oivalla, ettekö käsitä, että minun täytyy tehdä työtä, että minun täytyy osoittautua omanarvontuntoni veroiseksi. Kaikesta, mitä olette tehneet, kaikesta, mitä olette antaneet minulle, olen koettanut kiittää — usein. Te olette aina estäneet minua. Ettekö suo minulle ainoata keinoa, jolla voin osoittaa olevani kiitollinen, arviointinne arvoinen?» Hänen äänensä särkyi hiljaiseen nyyhkäykseen. Sitten hän vilkkaasti kääntyi Cravenin puoleen, vapisevat kädet ojossa. »Jos vain osaisin tehdä jotakin korvatakseni —» huudahti hän kiihkeän vakavana, jollaisena Craven ei ollut koskaan ennen häntä nähnyt.
Barry käytti hyväkseen tarjoutunutta tilaisuutta. »Kyllä te voitte», vakuutti hän tyynesti, »mutta se teko on niin suuri — siihen verrattuna ei kaikki se, mitä luulette olevanne minulle velkaa, ole mitään».
»Neuvokaa se keino», kuiskasi tyttö innokkaasti, kun hän vaikeni.
Craven siirsi katseensa pois hänen kiihkeän kysyvistä kasvoistaan voimakkaan hämmennyksen vallassa. Hän inhosi itseään, inhosi tehtäväänsä, vain huoneen pimeys tuntui tekevän sen mahdolliseksi.
»Gillian», alkoi hän pakotetun vakaasti, »tulin tänään luoksenne tietoisesti pyytämään teiltä sellaista, mitä mielestäni yhdelläkään miehellä ei ole oikeutta pyytää keltään naiselta. Olen koko iltapäivän koettanut rohkaista itseäni ilmoittaakseni sen teille. Äskeiset sananne tekevät sen helpommaksi. Sanoitte pitävänne Towersista — pidättekö siitä kyllin paljon jäädäksenne tänne sen emännäksi sillä ainoalla ehdolla, jonka voin tarjota?»
Tytön silmät säpsähtivät, niihin tuli epäilyksen ja kauhun ilme, ja mies oivalsi, millä tavoin hänen sanansa saattoi tulkita. Hän tarttui Gillianin käsiin melkein kovakouraisesti. »Armias taivas, lapsi, ei sitä!» huusi hän tyrmistyneenä. »Minä minua pidät? Pyydän sinua vaimokseni — mutta en siinä mielessä kuin jokaisella naisella on oikeus otaksua. Jos voisin esittää sinulle sellaista, niin Jumala tietää, kuinka mielelläni sen tekisin. Mutta minun elämässäni on sattunut sellaista, mikä erottaa minut onnesta, jota muut miehet voivat toivoa. Minuun nähden on elämän se puoli mennyttä. Minä voin tarjota ainoastaan ystävyyttä. Tiedän pyytäväni enemmän kuin sinusta tuntuu mahdolliselta antaa, enemmän, tuhat kertaa enemmän kuin saisin pyytää — mutta sittenkin pyydän sitä, hyvin vakavasti. Jos voit sopeutua tekemään niin suuren uhrauksen, jos voit alistua avioliittoon, joka olisi avioliitto vain nimeltään —»