Tuli oli taaskin sammunut, ja huone oli melkein pimeä; Craven tuskin erotti vieressään seisovaa tyttöä. Hän odotti, toivoen tytön sanovan jotakin, ja virkkoi sitten äkkiä:
»Voitko antaa minulle vastauksen, Gillian?»
Hän kuuli tytön nopeasti vetävän henkeään ja tunsi hänen vapisevan.
»Oi, ettekö voisi myöntää minulle ajatusaikaa», jupisi Gillian rukoilevasti. »Minun pitäisi miettiä. Se merkitsee niin kovin paljon.»
»Saat aikaa niin paljon kuin tahdot», lupasi Craven ja poistui hiljaa.
Hänen mentyään alkoi tytöstä äkkiä tuntua olo lohduttomalta. Hänen teki mieli huutaa Barryä tulemaan takaisin, myöntyä hänen pyyntöönsä, taipua rimpuilematta enää vastaan. Mutta epävarmuus pidätti häntä. Liikkumattomana hän tuijotti himmeästi häämöttävään oveen, joka oli sulkeutunut Barryn jälkeen, ja hänen rintansa nousi ja laski kiivaasti. Sitten sumensivat kyyneleet hänen silmänsä, ja hän vaipui nyyhkyttäen lattialle. Hän ei ollut uskaltanut toivoa, että Barry rakastaisi häntä, mutta miehen omilta huulilta kuullut totuudensanat tuntuivat karvailta. Ja vähäksi aikaa niiden herättämä mielenkarvaus turrutti kaikki muut tunteet. Viime tuntien mielenliikutus oli uuvuttanut häntä, hänen hermonsa olivat pingoittuneet katketakseen, eikä hän senvuoksi kyennyt hillitsemään murheen puuskaa, joka järkytti hänen olemastaan pohjia myöten. Kasvot painettuina pehmeään mattoon hän itki surunsa vallassa, suonenvedontapaisesti puristellen ojennettuja käsiään nyrkkiin.
Jos Craven ei olisi puhunut mitään, jollei hän olisi esittänyt ehdotustaan, vaan loppuun asti pysynyt eristäytyvän umpimielisenä, niin että heidän välillään tuntui olevan leveä kuilu, olisi kestäminen ollut helpompaa. Barry olisi eronnut hänen elämästään tutkimattomana, jollainen hän oli aina ollut. Mutta tämän muutoksen jälkeen, heidän kahden kesken likeisessä keskustelussa viettämiensä hetkien aikana oli Gillian nähnyt hänet uudessa valossa. Salaperäinen, luoksepääsemätön holhooja oli iäksi mennyt, ja hänen sijalleen oli tullut perin inhimillinen mies, paljastanut hänelle luonteenpiirteitä, joiden olemassaoloa hän ei ollut kuvitellutkaan, osoittanut häntä kohtaan mielenkiintoa ja hellyyttä, joista hänellä ei ollut sitä ennen ollut aavistustakaan. Barry oli ilmaissut, että hänen makunsa ja ihanteensa olivat hyvin samanlaisia kuin hänen omansa, puhunut hänelle kuten toverille puhutaan. Se kumppanuus oli ollut hyvin suloinen — hyvin murheellinen. Hän ei enää milloinkaan voisi ajatella Barryä samoin kuin ennen, ja hänen uusi käsityksensä miehestä lisäsi hänen surunsa vihlovaa haikeutta. Sinä iltapäivänä kokemansa lyhyen onnellisuuden aikana hän oli vilahdukselta nähnyt, miten olisi saattanut olla, »jos hän oli rakastanut minua», valitti hän, ja hänestä tuntui, ettei hän sitä ennen ollut tuntenut, kuinka syvä hänen rakkautensa oikeastaan oli. Hänen aikaisempia tunteitaan ei voinut verratakaan siihen kaikkinielevään intohimoon, jota Barryn kosketus oli lietsonut. Se pyyhkäisi hänet mukaansa kuten riehuva tulva, kiidätti hänet järjen rajojen ulkopuolelle, herättäen outoa kaipausta, jota hän puolittain ymmärsi ja häpeissään vieroksui.
Repivien tunteiden vallassa hän itki, kunnes kyyneleet ehtyivät, rajusti puistattavat nyyhkytykset vaimenivat ja hänen väsynyt, surun tärisyttämä ruumiinsa virui hiljaa. Hän oli lopen uupunut, ja hetkeksi oli hänen mielentuskansa turtunut ja hän kadottanut ajantajuntansa. Hän ei hievahtanut paikaltaan eikä kohottanut päätään kyynelten kostuttamalta matolta. Suuri väsymys tuntui puuduttavan kaikki sielunkyvyt. Minuutit kuluivat huomaamatta. Sitten tuntui hänen aivoissaan viriävän hämärä tietoisuus, hän säpsähti ja katsahti ympärilleen.
Oli ihan pimeä, ja väristen hän tunsi, että huoneessa oli kovin kylmä. Tyyntä iltapäivää oli seurannut myrskyinen ilta, ja puuskainen tuuli puski talon nurkkia, vonkuen ja viheltäen kaameasti; ikkunasta kuului hiljaista rapsetta, kun kova lumi pieksi ruutuja. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka paljon kello oli, mutta paljon sen täytyi olla. Kenties oli jo soitettu päivälliselle; ehkä oli häntä kaivattu ja joku saattoi tulla häntä etsimään. Hän vavahti ajatellessaan, että hänet tavattaisiin sellaisessa tilassa. Hapuillen hän löysi sähkönappulan ja kiersi sitä; huone muuttui miellyttävän valoiseksi, ja hän siristi silmiään. Hän vilkaisi kelloonsa; hänellä oli muutamia minuutteja hiipiäkseen huomiota herättämättä huoneeseensa.
Hänen päänsä tuntui omituisen tyhjältä, ja jalat laahustivat väsyneesti. Mutkikas käytävä ei ollut milloinkaan tuntunut niin loppumattoman pitkältä, ja suljettujen ovien rivi näytti päättymättömältä. Saavuttuaan omaan huoneeseensa hän tupertui takan eteen vedetylle sohvalle; hänen päätänsä pakotti, hänen jäsenensä tutisivat hillittömästi, hän oli nääntynyt mielenliikutuksesta. Sielullisesti ja ruumiillisesti uupuneena hän ei jaksanut ajatella loogillisesti ja yhtenäisesti — hänen väsyneissä aivoissaan risteili katkonaisia, sekavia, yhteydettömiä ajatuksia, kunnes hänen ohimoitaan jyskytti tuskallisesti. Hän käsitti, että joskus hänen oli terästäydyttävä, joskus hänen oli tehtävä päätös, mutta ei nyt. Nyt hän ei kyennyt muuhun kuin makaamaan hiljaa, ponnistelematta. Hän oli harmissaan itselleen, halveksi omaa heikkouttaan. Hänellä oli kehnot hermot; itsehillinnän puute, joka hänessä nyt ilmeni, tuntui nöyryyttävältä. Mutta itsensähalveksiminenkin oli ohimenevä ajatus, jonka hän väsyneenä työnsi mielestään.