Ainoastaan yksi seikka jäi kirkkaan selväksi hänen mielessään vallitsevasta myllerryksestä — Barry ei rakastanut häntä. Se kirveli. Hän kätki kasvonsa pieluksiin, kiemurrellen häpeästä, jonka tietoisuus hänen omasta rakkaudestaan aiheutti. Päivälliskellon syvät kumahdukset herättivät hänet tajuamaan, että oli välttämätöntä tehdä jotakin. Hän soitti kätensä ulottuvilla olevaa kelloa ja lähetti sitten saapuneen palvelijattaren pyytämään neiti Cravenilta anteeksi hänen poissaoloaan, valittaen syyksi päänsärkyä.
Muutaman minuutin kuluttua tuli hänen luokseen juron näköinen, mutta hyväsydäminen Mary, tuoden ruokatarjottimen, päänsärkylääkkeitä ja monenlaisia terveisiä ruokasalista. Hän hautoi tytön pakottavaa päätä, kampasi tytön sekavaa tukkaa ja kasasi sen uudelleen pehmeäksi, löyhäksi nutturaksi. Lempeästi muristen pitkistä työpäivistä, joiden syyksi hän laski Gillianin harvinaisen pahoinvoinnin, hän käytti täysin määrin harvoin tarjoutuvaa tilaisuutta palvellakseen tyttöä omin käsin ja puuhaili täydestä sydämestään, riisui hoidokkinsa yltä tahraisen maalarinnutun, pukien sen sijalle löyhän samettivaipan, ja jäi sitten hyväntahtoisena vartijana seisomaan vierelle, kunnes hänen tuomansa keveä päivällinen oli syöty. Sitten hän kohensi pieluksia, viritti tulen takkaan, sekoitti erittäin äitelän erikoisjuoman lääkelippaastaan, josta hän ylpeili, ja poistui sitten, yhä lempeästi varoitellen.
Gillian painautui pieluksille, tuntien olonsa keveämmäksi ja levollisemmaksi. Ruoka oli antanut hänelle voimia, ja Maryn hoidellessa oli hänen mielentilansa tyyntynyt. Hän ei antautuisi pohtimaan kysymystä, joka oli pian ratkaistava; neiti Craven saapuisi kohta, ja ennen hänen käyntiään oli mahdoton yrittääkään tehdä lopullista päätöstä.
Maatessaan hän katseli tuleen, koettaen olla ajattelematta mitään. Tuntui oudolta olla yksin, hän kaipasi uuninmatolla tavallisesti viruvaa otusta, mutta tänä iltana hän ei olisi sietänyt luonaan edes Moustoniakaan, ja hän oli käskenyt Maryn pyytää Joshiota, jonka huoneeseen koira oli atelierista karkoitettu, pitämään sitä luonaan aamuun asti.
Ovelle koputettiin, ja neiti Craven ilmestyi huolestuneena ja kyselevänä.
»Vain päänkipuako? Rakas, minä en sitä usko!» torjui hän, vaipuen istumaan sohvan viereen ja tarttuen tukkaansa, mikä oli hämmennyksen varma merkki. »Sinulla ei ole koskaan ennen ollut tällaista päänsärkyä. Olet työskennellyt liian ankarasti. Maalasit koko aamun, ja minulle kerrottiin, että olit työssä koko iltapäivän etkä juonut teetäkään. Gillian, rakas, milloin opit järkeväksi? En lainkaan hyväksy sitä, että sinulle tuodaan atelieriin teetä vain silloin, kun soitat sitä. Nuoret ihmiset tarvitsevat ateriansa säännöllisesti, eikä heidän pitäisi lyödä niitä laimin; nuoret taiteilijat rikkovat siinä suhteessa pahimmin — et saa väittää minua vastaan, tiedän sen perin hyvin. Niin menettelin itsekin.» Hän taputti lähellään lepääviä, ristiin liitettyjä käsiä ja silmäili tytön kasvoja tutkivasti. »Olet kalpea kuin haamu ja silmäsi ovat liian kirkkaat. Mittasiko Mary, onko sinussa kuumetta? Eikö? Se nainen on varmaankin menettänyt järkensä. Soitan tohtori Harrisille ja pyydän häntä tulemaan huomenna sinua katsomaan. Jos olisit hitusenkaan vertaa enemmän kuumeisen näköinen, lähettäisin noutamaan häntä jo tänä iltana myrskystä huolimatta. Peter uhmaili sitä, tuli tapansa mukaan avoimessa autossa. Hän lähetti sydämellisiä terveisiä. Barry palasi Skotlannista tänään iltapäivällä. Hän näyttää hyvin rasittuneelta — hänellä oli muka ollut paljon puuhaa, ja matka oli ollut raskas — Gillian!» huudahti hän terävästi, kun tyttö solahti sohvalta polvilleen hänen viereensä ja käänsi häneen päin värähtelevät kasvonsa.
»Täti Caro, en minä sairas ole.» Sanat tulivat kiihkeän hätäisesti. »Ruumistani ei mikään vaivaa — olen vain hirveän onneton. Tiedän, että herra Craven on palannut — hän kävi luonani atelierissa iltapäivällä. Hän pyysi minua vaimokseen» — tytön rasittunut ääni aleni kuiskaukseksi — »enkä minä — tiedä, mitä tehdä».
»Rakas!» Neiti Cravenin äänen hellä sointu nosti tukahduttavan tunneaallon Gillianin kaulaan.
»Täti Caro, tiesitkö sinä siitä? Oletko sinäkin toivonut sitä?» jupisi hän kaihoisesti.
Haluamatta tunnustaa tietäneensä asiasta etukäteen, mitä hänen olisi ollut vaikea selittää, neiti Craven virkkoi varovasti: »Olen toivonut sitä hartaasti. Sinä ja Barry olette ainoat sydäntäni lähellä olevat henkilöt, ja te molemmat olette niin — yksinäisiä. Tiedän sinun kuvittelevan elämääsi tykkänään toisenlaiseksi — uneksivan, että itse raivaat itsellesi uran. Mutta uraan ei sisälly kaikki, mitä nainen elämässään kaipaa; se saattaa kenties merkitä riippumattomuutta ja mainetta, mutta se saattaa myöskin merkitä suurta yksinäisyyttä ja sen täydellisen onnen menetystä, jonka pitäisi tulla jokaisen naisen osaksi. Et saa arvostella kaikkia minun mukaani. Olen ollut onnellinen omalla tavallani, mutta sinulle, rakas, toivoisin suurempaa, täydellisempää onnea. Toivoisin sinulle parasta, mitä maailmalla on tarjolla, ja siksi parhaaksi uskon miehen rakkauden suomaa hoivaa ja turvaa.»