Ruskea pää kallistui hänen polvilleen. »Sinä ajattelet minua — minä ajattelen häntä», kuului hillitty kuiskaus.
Neiti Craven silitti pehmeitä hiuksia hellästi. »No miksi et sitten myöntyisi hänen pyyntöönsä, rakas?» huomautti hän lempeästi. »Hän on kokenut murhetta ja kärsimyksiä. Jos hän sinun avullasi voi unohtaa entisyyden uudelleen onnellisena, niin suotko sen hänelle? Oi, Gillian, olen sydämestäni toivonut, että te pitäisitte toisistanne, että yhdessä tekisitte Towersista ihanteellisen kodin, jollainen sen pitäisi olla, kodin, jossa keskinäinen luottamus ja rakkaus vallitsisivat. Sinä ja Barry ja — suokoon sen Jumala — teidän jälkeenne lapsenne.» Odottamaton mielenliikutuksen puuska sorti hänen äänensä, ja kärsimättömästi hän pyyhkäisi sumentavan kosteuden silmistään.
Gillian oli liikkumattomana polvillaan, painaen päätään hänen syliinsä ja purren huultaan pidättääkseen ilmoille pyrkivää katkeraa valitusta. Hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan. Neiti Cravenin sanat olivat luoneet kuvan ihanteellisesta onnesta, jollainen olisi saattanut tulla hänen osakseen. Todellisuus lupasi kärsimyksiä, joita hän tuskin jaksoi ajatella. Mitäpä onnea voisi näennäisestä avioliitosta koitua? Hänen tuntemansa outo kaipaus tuntui äkkiä saavan kiteytyneen muodon, ja sen tunteminen tuotti entistäkin haikeampaa tuskaa. Hän olisi ollut valmis laskeutumaan kuoleman portille antaakseen Barrylle sitä, mitä hän ei pyytänyt — sanomaton riemu, johon neiti Craven oli viitannut, ei ikinä tulisi hänen osakseen.
Hän etsi sanoja, mietti, miten selittäisi vaitiolonsa, jonka täytyi tuntua vanhemmasta naisesta kummalliselta. Neiti Cravenilla ei nähtävästi ollut aavistustakaan Barryn kosintaan liittyvistä tavattomista ehdoista; hänen sanansa olivat siitä todistuksena, eikä Gillian tahtonut hänelle niitä ilmaista. Hän ei olisi voinut pettää Barryn luottamusta, vaikka olisi halunnutkin. Jospa hän olisi voinut puhua avoimesti, kertoa kaikki vaikeutensa tälle ystävälle, jonka rakkaus ja myötätunto eivät olleet milloinkaan horjuneet — Hän etsi turvaa verukkeista. »Kuinka voisin tulla hänen puolisokseen?» valitti hän surkeasti. »Te ette tiedä minusta mitään. Minä en ole sopiva hänen vaimokseen — vanhempani —»
»Vähät vanhemmista!» keskeytti neiti Craven, naurahtaen hieman epävarmasti. »Rakas tyttö, Barry ei aio mennä naimisiin heidän kanssaan, vaan sinun kanssasi. He ovat saattaneet olla sellaisia kuin kuvittelet, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että heidän tyttärensä on maailman ainoa nainen, jonka toivoisin Barryn puolisoksi.» Hän kumartui ja sulki tytön syliinsä. »Gillian, voitko suoda meille, Barrylle ja minulle, tämän suuren onnen?»
Hellästi Gillian irtautui hänen sylistään ja nousi hitaasti pystyyn. Hän teki pienen, avuttomuutta kuvastavan liikkeen, huojuen seisoessaan. »Mitä osaisin sanoa?» virkkoi hän katkonaisesti. »Luuletko, ettei se merkitse mitään minulle! Etkö tiedä, että jo nyt tuskin jaksan kantaa kiitollisuudenvelkaani, että olisin valmis uhraamaan henkeni teidän molempien puolesta. Mutta tämä — voi, sinä et sitä käsitä — en voi puhua sinulle — en voi selittää —» Hän vaipui takaisin sohvalle ja hänen äänensä kuului tukahdutettuna ja rukoilevana silkkisten pieluksien seasta. »Jospa tietäisit, kuinka kiihkeästi tahtoisin palkita teidän ihmeellisen hyvyytenne, jos tietäisit, mitä rakkautesi on merkinnyt minulle! Oi, rakas, olisin valmis tekemään vaikka mitä sinun mieliksesi! Mutta nyt en tiedä, mitä tehdä, en tiedä, mikä on rehellistä ja kunniallista, etkä sinä voi auttaa minua; minua ei voi kukaan auttaa. Minun on itseni se ratkaistava. Minun on mietittävä —»
Neiti Craven tunsi, että viimeisiin, soperrettuihin sanoihin sisältyi huutavaa yksinäisyyden kaipausta, ja hän nousi seisomaan, noudattaen lausumatonta pyyntöä. Hetkisen hän seisoi, hellästi silmäillen pitkänään viruvaa, hoikkaa olentoa, ja hänen mielessään virisi joka hetki varmistuva pelko, että hän yrittäessään toimia näiden kahden ihmisen onneksi oli tehnyt tuhoisan virheen. Hän oli menetellyt typerästi, silmittömästi. Ja melkein säikähtyneenä hän nyt tajusi, ettei hän enää kyennyt pysähdyttämään sitä vyöryä, jonka oli pannut liikkeelle. Hän oli samanlainen kuin ihminen, joka on aiheettomasti päästänyt monimutkaisen koneiston pyörimään ja sitten kauhistuneena ja avuttomana katselee ajattelemattomuutensa seurauksia. Mutta tästä hänen toiveittensa saamasta vastaiskusta huolimatta oli hänellä yhäti sama varma vakaumus, joka oli kannustanut häntä toimimaan; yhä vieläkin hän uskoi sen lopulliseen tulokseen. Hän kosketti tytön olkapäätä hyväillen. »Olet lopen uupunut, lapsi. Paneudu nyt vuoteeseen lepäämään ja ajattele huomenna!» kehoitti hän tyynnyttävästi.
Kauan aikaa hänen poistuttuaan Gillian virui paikallaan liikkumatta. Sitten häneltä pääsi pitkä, puistattava huokaus, ja hän nousi istumaan. Hän koetti keskittäytyä miettimään ratkaisua, joka hänen oli tehtävä, mutta hillittöminä hänen ajatuksensa itsepäisesti pyörivät sen tuntemattoman naisen ympärillä, jota hän varmasti uskoi Barryn rakastaneen, ja hänet valtasi taaskin äskeinen kiihkeä mustasukkaisuus, käyden niin tuskaiseksi, että hän rukoili voimia kyetäkseen karkoittamaan sen sydämestään. Kyyröttäen sohvan laidalla pää käsien varassa hän tuijotti silmiä väräyttämättä tuleen ikäänkuin olisi lepattavilta liekeiltä koettanut saada vastausta ratkaistavanaan olevaan kysymykseen. Sitten teki mielentuska paikallaanolon mahdottomaksi; hän nousi pystyyn ja alkoi astella edestakaisin huoneessa hätäisin, hermostunein askelin.
Tehdä oikein — menetellä kunniallisesti; voittaa äänekäs itsekkyys, joka vaati ottamaan vastaan tarjotun onnenjäljittelyn. Käyttää Barryn nimeä, saada oikeus olla hänen likellään, huolehtia hänestä ja hänen pyrkimyksistään niin paljon kuin mahdollista. Olla hänen vaimonsa — vaikka vain nimellisesti. Laupias Jumala, aavistiko Barry, millaiseen kiusaukseen hän oli joutunut? Mutta hänellä ei ollut siihen oikeutta. Rusentava velkataakka nousi ylipääsemättömänä vuorena erottamaan hänet siitä, mitä hän kaipasi. Vain suorittamalla velkansa saattoi hän säilyttää itsekunnioituksensa. Riippumattomuuden unelmat, paikka, jonka hän oli arvellut hankkia itselleen maailmassa, isän nimen puhdistaminen — voiko hän luopua suunnitelmistaan? Eikö häntä kannustanut helpommalle tielle ylevämpi päämäärä kuin itsekkyyden tyydyttäminen? Mutta oliko se tie helpompi? Eikö hän sydämessään pelännyt vaikeuksia ja suruja, joita tämä rakkaudeton avioliitto toisi mukanaan? Eikö juuri pelkuruus nostattanut näitä oletetun yleviä ajatuksia, jotka nyt tuntuivat halpamaisilta? Hän väänteli käsiään epätoivoissaan. Eikö hänellä ollut lainkaan rohkeutta eikä luonteenlujuutta? Pitikö tahdon heikkouden, joka oli tuhonnut hänen isänsä elämän, olla hänen kirouksenaan samoin kuin se oli ollut isän kirouksena?
Äkkiä hän tunsi itsensä kovin nuoreksi, perin kokemattomaksi. Hänen lapsuusaikaisessa kasvatuksessaan ei oltu suvaittu yksilöllisen vastuunalaisuuden kehittämistä, oli teroitettu alistumista, johon ei sopinut ihmisen oma itsemääräämisvalta, ja sen vaikutus oli syöpynyt häneen syvemmälle kuin hän oli aavistanutkaan. Luostarista lähdettyä hänen elämänsä oli sujunut tasaisesti ja ilman käänteitä, hänelle ei ollut tarjoutunut tilaisuutta käyttää uutta ajatus- ja toimintavapauttaan. Ja kun hänen kohdalleen nyt sattui ratkaisu, joka olisi peruuttamaton, joka koski koko hänen elämäänsä — eikä ainoastaan hänen — tunsi hän täysin mitoin, kuinka kelvoton hänen kasvatuksensa oli ollut. Hänen oli yksin tehtävä valintansa, ja häntä hirvitti niskoilleen lankeava vastuunalaisuuden taakka. Hän ei voinut pyytää keneltäkään neuvoa eikä ohjausta. Yksinäisyydessään hän kaipasi hellivän äidin lohdutusta, äidin sylin suojaa, ja hänet valtasi katkeruus hänen muistellessaan vanhempiaan, jotka kumpikin vuorostaan olivat hylänneet hänet niin tunteettomasti. Häneltä oli riistetty syntymässä saatu oikeus vaatia osakseen rakkautta ja hoivaa. Hän oli yksin maailmassa; yksin hänen oli taisteltava taistelunsa, yksin hän sai olla kirpeimmän hädän hetkellä.