Äkkiä hän sitten oli näkevinään ajatuksissaan vain äärimmäistä itsekkyyttä, joka ei nähnyt muuta kuin hänet ja hänen etunsa. Oliko hänen rakkautensa niin vähäarvoinen, että hän itseään ajatellessaan oli unohtanut Barryn? Barry oli pyytänyt häntä säälimään hänen yksinäisyyttään — ja hän oli säälinyt ainoastaan itseään. Hänen huulensa värisivät, kun hän kuiskasi Barryn nimen tuskaisten itsesyytösten kalvamana.

Verkkaisesti palattuaan takan luokse hän laskeutui lattialle ja nojasi päätään sohvaan, kuunnellen talon ympärillä entistä rajummin riehuvan myrskyn kohinaa, ja ulkona raivoavan myrskyn mylvintä tuntui olevan kummassa sopusoinnussa hänen sydämessään myllertävän sekasorron kanssa. Hänen mieleensä muistuivat Cravenin lausumat sanat. Pystyikö hän tosiaankin lievittämään Barryn elämän yksinäisyyttä? Suostuminen miehen pyyntöön — eikö se sittenkin ollut hänen velkansa oikea maksutapa? Hiljaa nyyhkyttäen hän kallisti päänsä käsiensä varaan…

Tunnin kuluttua hän nousi pystyyn kankeana, pitkäaikaisen istumisen puuduttamana ja siirtyi lähemmäksi tulta koneellisesti lämmittelemään kylmiä käsiään. Hänen kasvonsa olivat hyvin murheelliset, ja hänen levällään olevia silmiään painostivat vuotamattomat kyyneleet. Hän hengähti syvään, melkein kuin nyyhkyttäen. »Koska rakastan häntä», mutisi hän. »Jollen rakastaisi häntä, en voisi sitä tehdä.» Hänen mielessään heräsi ajatus, joka antoi uutta toivoa. Hän rakasti Barryä niin syvästi; eikö hänen rakkautensa, mietti hän kaihoisesti, vielä kerran ehkä jaksaisi parantaa Barryn haavaa — ehkäpä herättää Barryssä vastarakkautta? Sitten hänet jälleen valtasi epäilys. Saisiko hän, kun hänen vaikutuspiirinsä olisi niin kovin rajoitettu, siihen tilaisuutta — päästäisikö Barry milloinkaan hänet kyllin likelle itseään?… Hän levitti kätensä kiihkeän rukoilevasti.

»Oi, Jumala, jos teko, jonka aion tehdä, on väärä, jos se tuo surua ja onnettomuutta, salli rangaistuksen kohdata yksin minua!»

Äkkiä hänessä virisi voimakas halu tehdä peräytyminen mahdottomaksi.
Huolestuneena hän vilkaisi kelloonsa. Oliko liian myöhäistä mennä
Barryn luokse enää tänä iltana? Vasta ilmoitettuaan päätöksensä
Barrylle hän olisi varma itsestään. Kun hän kerran olisi antanut
sanansa, olisi peräytyminen mahdotonta.

Puoliyö oli melkein käsissä, mutta hän tiesi Cravenin harvoin poistuvan työhuoneestaan sitä ennen. Peters olisi poissa, hänen tapansa olivat täsmälliset, ja hän lähti muuttumattoman säännöllisesti tarkalleen kello yksitoista. Hän uskoi varmasti tapaavansa Barryn yksin. Hän ei uskaltanut odottaa huomiseen, hänen täytyi mennä nyt, kun hänellä oli siihen rohkeutta. Jos hän siirtäisi sen tuonnemmaksi, saattaisi syntyä uusia epäilyksiä, uutta epävarmuutta. Hän astahti kiivaasti ovelle päin, mutta pysähtyi sitten äkkiä, kun hänen mieleensä välähti ajatus, joka nostatti kuuman, tuskallisen punan hänen kasvoilleen. Ymmärtäisikö Barry häntä väärin, pitäen häntä epänaisellisena, luullen hänen nopean päätöksensä johtuneen likaisesta aineellisen hyödyn tavoittelusta, huolettoman elämän ja korkean aseman halusta? Sehän olisi luonnollinen ajatus; tarjosihan Barry niin paljon, eikä hän antaisi vastalahjaksi mitään. Eikä se olisi luonnollinen yksistään Barrylle — maailman silmissä hän olisi vain pieni seikkailijatar, joka oli taitavasti käyttänyt edukseen olosuhteiden suomaa tilaisuutta. Mutta vähät maailmasta, mietti hän huuliensa kaareutuessa ylenkatseellisesti, ainoastaan Barryn silmissä hän tahtoi säilyttää arvonsa. Ja pian häntä hävetti, että oli kuvitellut Barryn saattavan ajatella niin halvasti; se oli hänen oman kiihoittuneen mielikuvituksensa tuotetta, ja hän työnsi sen pois mielestään. Reippaasti hän meni parvekkeelle, jota himmeästi valaisi yksi ainoa alakerran halliin palamaan jätetty lamppu — Cravenia varten, sen hän tiesi. Koko iso talo oli hiljaisuuden vallassa. Myrsky, joka aikaisemmin oli raivoisasti puskenut kupukattoa, ikäänkuin koettaen murtaa vankkoja, sen vimmaa uhmailevia lasilevyjä, oli vaimentunut, ja ylöspäin katsahtaessaan Gillian näki laajan kuvun lumipeitteisenä välkkyvän hämärässä valossa. Hiljaisuus painosti häntä, ja hänen mielessään risteili kummallisia ajatuksia. Hän vilkui ympärilleen, ja äkkiä hänet valtasi selittämätön pakokauhu, ja hän kiiti leveitä portaita alas ja pimentoisen hallin lävitse Cravenin huoneen ovelle. Siellä hän seisahtui huohottamaan sydämen sykkiessä hurjasti. Hän ei ollut koskaan käynyt siinä huoneessa, ja melkein lamauttava ujous sai hänet vapisemaan päästä jalkoihin asti. Ankarasti jännittämällä tahtoaan hän rohkaisi luontoaan, koputti tutisevin sormin ovelle ja kuultuaan sisältä vastauksen astui sisälle.

Hänen voimansa tuntuivat äkkiä pettävän. Hän oli ruumiillisesti ja sielullisesti nääntynyt, ja kaikki alkoi tuntua epätodelliselta. Outo huone huojui hänen silmissään. Ikäänkuin unessa hän näki Barryn ponnahtavan pystyyn ja tulevan nopeasti hänen luokseen loppumattomalta näyttävää, kummallisesti kohoilevaa ja aaltoilevaa mattoa myöten; Barryn kookas vartalo näytti kummallisesti kasvaneen, muuttuen lopulta peloittavan isoksi jättiläishahmoksi; ikäänkuin unessa hän tunsi miehen ottavan hänen jääkylmät kätensä omiinsa. Mutta lämmin, voimakas ote ja häneen kiihkeästi suuntautuneet vakavat, harmaat silmät vetivät hänet pois puistattavasta kuilusta, johon hän oli vaipumassa. Hän kuuli Barryn puhuvan, mutta ääni kuulosti hyvin kaukaiselta. Ja hänen äänensä, hellempänä kuin hän oli milloinkaan sitä kuullut, antoi hänelle rohkeutta kuiskata lupauksen, jota hän oli tullut antamaan, niin hiljaa, että Barryn oli kallistuttava hänen puoleensa erottaakseen huokauksen tapaiset sanat.

VII

Eräänä syyskuun alkupuolen iltapäivänä kahdeksantoista kuukautta vihkiäistensä jälkeen Gillian ajoi puiston halki pieneen, vanhanaikaiseen ja turmeltumattomaan Cravenin kylään, jonka talot olivat yhdessä rykelmässä pienen normannilaisen kirkon ympärillä kolmen kilometrin päässä Towersista. Hän nojasi vaunujensa istuimen selkämykseen kädet sylissään ja vaipuneena aatoksiinsa. Hänen jalkojensa juuressa oli tuoksuva kasa tulipunaisia ruusuja ja hajuneilikoita. Hänen elottoman olemuksensa vastakohtana istui Mouston hänen vieressään jännitetyn valppaana, terävä kuono eteenpäin työntyneenä ja mustat sieraimet kiihkeästi värähtelevinä nuuhkien lämpimässä ilmassa lehahtelevia ärsyttävän kiihoittavia hajuja, jotka houkuttelivat sitä luopumaan yksitoikkoisesta toimettomuudestaan ja lähtemään mieltähivelevästi kirmaamaan lyhyeksi niitetyssä ruohikossa, mutta joita se, tuntien asemansa arvon, halveksi, esiintyen miltei koomillisen juhlallisesti. Kerran tai pari osui sen nyrpistyneeseen nenään erikoisen viehättävä tuoksu; sen käpälät hankasivat istuintyynyä rajusti, ja sen kurkkuun kohosi vinkuva ärinä. Mutta muita rauhattomuuden merkkejä siinä ei näkynyt — sen oli kokemus opettanut kärsivälliseksi. Monia kilometrejä laajalla alueella se oli hyvin tunnettu olento; sen oli usein nähty istuvan vakavana ja liikkumattomana omalla puolellaan vaunuissa niiden vieriessä pitkin seudun tietä. Cravenin kyläläisistä, jotka kaikki olivat joko suoranaisesti tai välillisesti riippuvaisia kartanosta, se oli tervetullut, koska se aina oli erottamattomasti heidän palvomansa lempeän ja helläsydämisen naisen seurassa, mutta näkemisen ilo oli varovaista eikä milloinkaan muuttunut tuttavallisuudeksi; sen outo ulkonäkö ja kopea eristäytyminen herättivät uteliaisuutta, mutta sitä oli turvallisinta tarkastella kunnioittavan välimatkan päästä; aika ei ollut kyennyt totuttamaan kyläläisiä siihen, eivätkä talosta kylään tihkuneet, suuresti väritetyt kertomukset sen hämmästyttävästä älykkyydestä olleet omiaan vähentämään sitä kohtaan tunnettua pelokasta kunnioitusta. He kummastelivat sen emännän mieltymystä sitä kohtaan jaksamatta sitä käsittää; muutkin kuin riistankaitsija Majorin perhe pitivät sitä »mustana ranskalaisena pahuksena», ja toiset, joille ei oltu suotu niin paljon mielikuvitusta, nimittivät sitä »tavattomaksi otukseksi».

Moustonista olivat Gillianin säännöllisesti toistuvat käynnit kylässä ikäviä retkiä, joita se sieti vain sen tähden, että se pääsi niiden aikana halutulle paikalle emäntänsä viereen.