Heidän sivuuttaessaan parven kauriita, jotka olivat kiintyneet syömiseensä ja — yhtä tai kahta hermostuneesti säpsähtävää naarasta lukuunottamatta — olivat liian hyvin tottuneet vaunuihin välittääkseen niiden, lähestymisestä, yltyi koiran kiihtymys kuten tavallisesti ylimmilleen; ne olivat vanhoja vihamiehiä, ja Mouston toi ärtymyksensä ilmi haukkumalla terävästi ja siirtyi samalla likemmäksi Gilliania, koettaen kiinnittää hänen huomiotaan hellittämättä sysien häntä käpälällään. Mutta tällä kertaa Gillian ei välittänyt mykän kumppaninsa vihjauksista, ja vinkuen koira painui takaisin omaan nurkkaansa, käpertyen pitkäkseen istuimelle, niin että etukäpälät hipoivat tuoksuista kukkakasaa. Ja huomaamatta liikuttavan vetoavasti häneen tähyileviä ruskeita silmiä Gillian antoi huolestuneiden ajatustensa liitää omaa latuaan.
Kahdeksantoista kuukautta hän oli ollut Barry Cravenin vaimo, kahdeksantoista kuukautta hän oli koettanut noudattaa häntä koskevia kohtia heidän sopimuksestaan — ja itselleen hän tunnusti, ettei se ollut onnistunut.
Jännitys alkoi käydä sietämättömäksi.
Maailman silmissä he olivat ihanteellinen pari, mutta oikeastaan — aprikoi hän, olikohan koko maailmassa kahta muuta niin yksinäistä sielua kuin he olivat. Nyt hän tunsi, että se tehtävä, minkä hän silloin, myrskyisenä syyskuun iltana, oli ottanut suorittaakseen, oli ylivoimainen, että se oli ollut kypsymättömän, rakkauden janoisen tytön saavuttamaton haave. Hän oli taistellut säilyttääkseen korkeat ihanteensa, koettanut uskoa, että rakkaus — niin korkea, niin epäitsekäs kuin hänen — varmasti synnyttäisi vastarakkautta, mutta hän oli oppinut käsittämään, kuinka perin turhia hänen unelmansa olivat olleet, ja ihmettelemään sitä lapsellista tietämättömyyttä, josta ne olivat saaneet alkunsa. Kannustava toive, että hän todella saattaisi tuoda lohtua Barryn yksinäisyyteen, oli kuollut hitaasti, mutta varmasti. Sillä Barry ei antanut hänelle tilaisuutta. Muuttumattomasta hyvyydestään ja ylenpalttisesta auliudestaan huolimatta hän pysyi aina tyrmistyttävän umpimielisenä, eikä Gillian ollut voinut tunkeutua hänen jäykän kuorensa lävitse.
Barryn sisäisestä olemuksesta hän ei tiennyt sen enempää kuin ennenkään, eikä hän voinut päästä lähemmäksi miestään. Mutta kaikissa heidän yhteiselämäänsä koskevissa kysymyksissä Barry oli tunnontarkasti avonainen ja suorapuheinen; hän oli vaatinut Gilliania tutustumaan hänen puuhiinsa, saamaan auttavan käsityksen hänen liikeasioistaan; Gillian oli arkatuntoisesti sitä vastustanut, mutta Barry oli ollut itsepäinen ja selittänyt, että jos hän kuolisi — ja kun Peterskään ei ollut kuolematon — olisi Gillianin välttämättä kyettävä hoitamaan hänelle jäävää omaisuutta — ja sen omaisuuden ajatteleminen tuntui Gillianista masentavalta. Vasta pitkän taistelun jälkeen ja oltuaan niin hädissään, että Barry kauhistui, oli Gillian saanut hänet luopumaan vaimonsa hyväksi suunnittelemastaan suuresta jälkisäädösmääräyksestä.
Jollei Gillian olisi rakastanut häntä, ei hänen anteliaisuutensa olisi tuntunut niin kirvelevältä, mutta koska hän rakasti, viilsivät toisen tarjoamat rahat kuin piiskan isku. Hän inhosi varoja, joihin hänellä mielestään ei ollut oikeutta, ja piti itseään tungettelijana ja petturina. Hän tunsi olevansa alentunut. Hän olisi mieluummin toivonut, että Barry olisi ostanut hänet, kuten naisia on ostettu ikimuistoisista ajoista saakka, jotta hän olisi voinut maksaa hinnan, kuten he maksavat, ja siten säilyttää itsekunnioituksensa, joka nyt tuntui iäksi menneeltä. Sillä tavoin hän olisi voinut jälleen kohottaa arvoansa omissa silmissään, keventää velkataakkaansa, joka kävi joka päivä raskaammaksi ja josta hän ei ikinä pääsisi eroon. Se pisti silmään koko hänen ympäristössään: Towersissa oli elämä heidän avioliittonsa jälkeen upeampaa ja muodollisemman juhlallista kuin ennen, mikä tosin miellytti talon palvelijoita, jotka olivat iloissaan vanhan komennon palauttamisesta, mutta painosti häntä sanomattomasti; hän jakoi almuja — Barryn almuja, jotka eivät hänelle suoneet uhrautumisen tunnetta eivätkä itsensäkieltämisen riemua; hänelle kasaantui seuraelämän velvollisuuksia.
Barryn varallisuus oli vain omiaan lujittamaan heitä erottavaa muuria; ilman sitä hän olisi saattanut merkitä miehelleen sitä, mikä hän olisi niin kiihkeästi tahtonut olla. Jos hän olisi saanut käyttää Barryn hyväksi lahjaansa, joka nyt tuntui tuiki hyödyttömältä, olisi hän voinut saavuttaa jonkun verran onnea, vaikka rakkaus ei olisi päässytkään kruunaamaan hänen palvelustaan.
Köyhyydessä hän olisi tehnyt työtä miehensä hyväksi, raatanut kuin orja, uupumattomilla voimilla, jotka ainoastaan rakkaus saattaa antaa. Mutta nyt oli antamisen ja palvelemisen ilo häneltä evätty, nyt hän ei voinut tehdä mitään, ja hänen elämänsä turhuus oli rusentava. Hän oli tunnollisesti koettanut ottaa niskoilleen uuden asemansa vastuunalaisuuden ja velvollisuudet, mutta hänellä tuntui olevan mitättömän vähän tehtävää, sillä laaja talous liukui tasaisesti kuin öljytyillä rattailla Forbesin ja rouva Appleyardin kyvykkäästi ohjaamana, joiden tehtäviin — he olivat molemmat rehellisiä ja valvoivat innokkaasti sen suvun etua, jota he olivat niin kauan ja uskollisesti palvelleet — sekaantumisen hän tiesi tarpeettomaksi ja epäviisaaksi. Kaikissa harvinaisissa tapauksissa he vetosivat häneen tahdikkaan kunnioittavasti, mutta muutoin, sen hän tiesi, hänen oli ehdottomasti pysyttävä vain nimellisenä päänä.
Ei edes maalaaminen — jota hänelle kuuluvat ja velvollisuudentunteesta täytetyt seuraelämän velvollisuudet yhtenään häiritsivät — jaksanut häntä lohduttaa eikä huvittaa. Se oli niin perin hyödytöntä ja tarkoituksetonta. Kyky, jolla hän oli arvellut saavansa niin paljon aikaan, oli mennyt hukkaan. Hän ei pystynyt tekemään sillä mitään.
Enää hän ei ollut Gillian Locke, joka oli uneksinut riippumattomuudesta, joka oli toivonut työllään ja ponnistuksillaan puhdistavansa tahran isänsä nimestä. Hän oli rikas rouva Craven — jonka täytyi hymyillä salatakseen pakahtumaisillaan olevaa sydäntänsä, jonka täytyi esittää häneltä odotettua osaa, jonka täytyi aina näyttää huolettomalta ja onnelliselta. Ja alituinen ponnistaminen kävi hänelle miltei liian raskaaksi. Kun hän yhtenään piti silmällä itseään, lakkaamatta tukahdutti tunteitaan, tuntui hänestä siltä kuin hänen oikea minuutensa olisi kuollut, kuin koko hänen olemuksensa olisi muuttunut automaatiksi, joka liikkui koneellisesti totellen hänen tahtonsa ohjausta. Vain yön pitkinä tunteina tai atelierinsa varmassa yksinäisyydessä saattoi hän antaa jännityksen laueta ja olla luonnollinen vähän aikaa.