Ettei Craven saisi koskaan tietää, kuinka surkea hänen elämänsä oli, ettei hän pettäisi miestään, kuten hän oli pettänyt itsensä, sitä hän rukoili lakkaamatta. Hän oli kiihkeän hyvillään, kun saapui vieraita, erittäinkin ulkomaalaisia vieraita — jotka suuremmassa määrin vaativat hänen seuraansa; kun talo oli täynnä väkeä, kului isännän ja emännän aika tarkoin, ja vaikeat päivät vierivät keveämmin, nopeammin. Oman perheen kesken vietettyjä viikkoja hän pelkäsi; aamiaishuoneessa lausutusta aamutervehdyksestä alkaen siihen hetkeen saakka, jolloin Barry veljellisen haaleasti toivotti hänelle hyvää yötä, oli hän pelon vallassa, ettei vain varomaton sana, satunnainen ilme paljastaisi sitä, mitä hän koetti pitää salassa. Mutta alituisesti mietiskelevä Barry näytti hänestä niin vähän huomaavan ympäristönsä tapahtumia, ettei Gillian pelännyt hänen silmäänsä niin paljon kuin Petersiä, jolla, siitä hän oli varma, oli tarkka aavistus siitä, millaiset heidän suhteensa olivat. Se kävi ilmi monista seikoista, ei lausutuista sanoista, ei suoranaisista eikä epäsuorista, vaan yhä enemmän isällisen helläksi muuttuneesta esiintymisestä, pettämättömästä tahdikkuudesta, nopeasta väliintulosta, joka oli pelastanut monta vaikeata tilannetta. Kun hän melkein joka päivä oli talossa ja seurusteli sen asukkaiden kanssa, oli hänen ollut miltei mahdotonta olla huomaamatta erinäisiä piirteitä. Mutta ne viisaat, lempeät silmät, joita Gillian oli pahimmin pelännyt, olivat sulkeutuneet iäksi.
Suuri kutsu, jota vastaanottamaan neiti Craven oli niin tyynesti valmistunut, oli tullut vielä äkillisemmin, vielä traagillisemmin kuin hän oli otaksunut. Hän oli lähtenyt niinkuin olisi toivonut, jos olisi itse saanut valita, ei kuoleman kammottavassa yksinäisyydessä, vaan sellaisten sankarillisten luonteiden seurassa, jotka vapaaehtoisesti ja alttiisti olivat astuneet syrjään, jotta toisille jäisi mahdollisuus pysyä hengissä.
Muutamia kuukausia sen avioliiton solmiamisen jälkeen, jonka hän oli ottanut sydämenasiakseen, oli suvun kirous vallannut hänet niin äkkiä, niin pakottavasti kuin konsanaan hänen veljenpoikansa. Amerikassa pidetty veistokuvien näyttely oli ollut riittävä tekosyy, ja hän oli lähtenyt verrattain lyhyen valmistusajan jälkeen uskollisen Maryn seuraamana. Sitä ennen hänellä oli ollut myrskyinen kohtaus lääkärinsä kanssa, jonka synkkiin varoituksiin hän oli vastannut sillä eittämättömällä totuudella, että yhdessä maassa on yhtä hyvä kuolla kuin toisessakin. Heidän saavuttuaan muutamien tuntien matkan päähän Amerikan rannikosta oli murhenäytelmä tapahtunut. Se oli ollut lyhyt ja valtava. Tuhansien kilometrien päässä pohjoisessa viruvasta jääkentästä eronnut, tavattoman iso, valkea tuhomöhkäle oli majesteetillisesti ajautunut määrättyä uraansa väijymään sysipimeässä yössä, ja seuraus oli ollut tyrmistyttävä. Äkillinen tärähdys, niin hiljainen, että se jäi sadoilta huomaamatta, ison laivan suonen vedontapainen tärinä, joka muistutti jättiläisen kuolinkamppailua, ja sitten sanoinkuvaamaton pakokauhu, sekasortoinen pimeys, riittämättömät veneet ja pusertavat väliseinät. Neiti Craven ja Mary olivat olleet kannella ensimmäisten joukossa, ja sinä lyhyenä aikana, joka heille oli suotu, he olivat kylki kyljessä työskennelleet pelon valtaamien naisten ja lasten keskellä luovutettuaan jo heti alussa omat pelastusvyönsä huumaantuneille äideille, jotka syleilivät valittavia lapsiaan, tuijottaen ympärilleen hurjistunein silmin. Yhdessä he olivat peräytyneet liian täyteen ahdetuista veneistä, hymyillen ja pelottomina; yhdessä he olivat vajonneet salaperäiseen syvyyteen, kaksi uljasta naista, ei enää emäntänä ja palvelijattarena, vaan sisaruksina uhraten itsensä tietoisina siitä suuresta rakkaudesta, jonka tähden he ilomielin panivat alttiiksi henkensä.
Ja vaikka Gillian suri häntä katkerasti, oli hän kuitenkin iloissaan siitä, että neiti Craven oli säästynyt murheekseen näkemästä, kuinka täydellisesti hänen lempiunelmansa oli epäonnistunut.
Pieneen normannilaiseen kirkkoon, jota kohti Gillian ajoi, oli ripustettu vielä yksi muistotaulu kertomaan traagillisesti kaukana kotoaan kuolleesta Cravenista; siellä oli kertomus tuhoisista onnettomuuksista, jotka olivat alkaneet neljäsataa vuotta sitten Elisabetin aikaisesta urhosta ja sen jälkeen hellittämättä vainonneet kovaonnista sukua. Kirkko sijaitsi kylän liepeellä, lähellä puiston eteläistä porttia.
Gillian seisautti vaunut hetkeksi puhutellakseen huolestuneen näköistä vaimoa, joka oli rientänyt majasta avaamaan porttia. Mökin ikkunan takana oli kuolemankielissä lapsi, harvinaisen kauniskasvoinen raajarikko, jonka Gillian oli maalannut. Murheen murtamasta äidistä olivat innokkaan hellät sanat, pehmeä, altis käsi, joka puristi hänen omaa, työn kovettamaa kouraansa, suuret, tummat, myötätunnosta kosteat silmät paljoa arvokkaampi lahja kuin aineellinen apu, jonka rouva Appleyard oli huolellisesti sullonut kääröön ja jonka palvelija kapeata, kivettyä polkua myöten vei majan ovelle.
Ja kun maltittomat hevoset lähtivät jälleen kiidättämään vaunuja eteenpäin, nojautui Gillian taaksepäin istuimellaan, ja häneltä pääsi värähtelevä huokaus. Tuo majan emäntä oli murheentaakastaan ja alhaisesta asemastaan huolimatta sittenkin rikkaampi kuin hän, ja sietämätöntä tuskaa tuntien hän kadehti vaimon naisellisuuden ylintä riemua, jota hän ei milloinkaan saisi kokea. Lapsi, jota hän kaipasi, ei koskaan toisi lohtua hänen ikävöivälle ja yksinäiselle sydämelleen koskettamalla häntä pienillä kätösillään. Hänen ajatuksensa kääntyivät hänen puolisoonsa äkillisessä toivottoman rakkauden ja kaihon puuskassa. Kantaa hänen lastansa — pitää käsivarsillaan rakastetun olennon pientä jäljennöstä, riemuiten tarkkailla alkavaa yhdennäköisyyttä, jonka hänen palava rakkautensa tekisi välttämättömäksi. Hätäisesti hän pyyhkäisi silmistään niihin kihoavat kyyneleet, kun vaunut valjaiden natistessa äkkiä pysähtyivät kirkkotarhan portille.
Houkuteltuaan vastahakoisen Moustonin vaunujen istuimelta, jossa se yhä jörötteli, hän sitoi sen portinpieleen, otti sylintäyteisen kukkavihon totiselta palvelijalta, lähetti vaunut pois ja lähti hitaasti kävelemään lehmusten reunustamaa lehtokujaa myöten. Kirkkotarhan siisteys ja kauneus pistivät hänen silmäänsä kuten aina — se oli todellinen unitarha tasaisine, lyhyiksi leikattuine nurmikkoineen ja tiheässä kasvavine, korkearuokoisine ruusupuineen, eivätkä edes hautakivien sankat ryhmät kyenneet tekemään sitä kolkoksi ja synkäksi. Säteilevän auringonpaisteisesta ulko-ilmasta hän siirtyi pieneen, viileään ja hämärään rakennukseen. Pienine mittasuhteineen, koristuksineen, Cravenien muistoksi ripustettuine lukuisine tauluineen ja — sen kokoon nähden — tavattoman laajoine pääkuorineen se ei niin suuresti tuntunut seurakunnan kirkolta, joksi se oli muuttunut, kuin yksityiseltä kappelilta, joksi se oli rakennettu. Silloin oli talo ollut ihan sen läheisyydessä, mutta Maria Tudorin levottomina aikoina se oli revitty ja siirretty nykyiselle paikalleen.
Rauhaisen hiljaisessa kirkossa Gillian asteli lyhyttä keskikuoria pitkin pääkuorin portaille. Muutamia minuutteja hän sitten rukoili kasvot painettuina kukkakimppuun; se oli äänetöntä, palavaa rukousta, muodotonta, sanatonta — kiihkeä vetoomus äärettömän ymmärtämyksen Jumalalle. Sitten hän verkkaisesti nousi, työnsi auki rautaisen portin ja astui pääkuoriin. Suoraan vasemmalla välkkyi uusi muistomerkki puhtaan valkoisena vanhalla, tummalla seinällä. Se oli koruton ja jalopiirteinen, jollaiseksi vainaja itse olisi sen tahtonut hahmotella, ja sen oli luonut nykypäivien suurin mestari, joka Cravenin kutsusta oli empimättä saapunut Ranskasta ikuistamaan taiteilijasisaren ja elinkautisen ystävänsä muistoa. Vihreästä pronssista muovattu rosoinen jalusta — johon oli kiinnitetty murheellista tapausta esittävä levy — kohosi möyryäviksi, pyörteisiksi aalloiksi, kannattaen marmorista Kristusta, joka seisoi suorana, kädet siunaavasti ojennettuina, majesteetillisena, mutta sittenkin täysin inhimillisenä.
Huuliensa värähdellessä Gillian katseli Vapahtajan alaspäin taivutettuja, lempeitä kasvoja, avasi sylinsä ja antoi tuoksuavan, tulipunaisen kukkaröykkiön verkalleen valua jalkojensa juuressa olevalle levylle, johon oli kaiverrettu neiti Cravenin ja sen rinnalle Maryn nimi.