»Suurempi ei ole kenenkään rakkaus kuin sen, joka antaa henkensä ystävien tähden.»
Hän luki sanat ääneen, päästi hillityn nyyhkytyksen ja kallistui ruusuille ja neilikoille, joita täti Caro oli rakastanut, ja nojasi pakottavaa päätään kylmään, kovaan pronssiin. »Rakas», kuiskasi hän, vuodattaen haikeita kyyneliä, »kuuletkohan sinä sanojani? Onkohan sinun siellä, missä olet, sallittu tietää, mitä täällä maan päällä tapahtuu? Oi, täti Caro, chérie, tiedätkö, ettei minun ole onnistunut — ei ole onnistunut saada hänelle rauhaa ja lohdutusta, joita antamaan luulin rakkauttani kyllin voimakkaaksi? Olen niin ankarasti koettanut ymmärtää, auttaa. Olen hartaasti rukoillut, että hän turvautuisi minuun, että voisin olla hänelle se, mitä sinä olisit tahtonut minun olevan… mutta en ole kyennyt, olen ollut pettymys hänelle… sinulle… itselleni. Oi, rakas, tiedätkö sen?»
Pitkänään ruusujen seassa, armahtavan Kristuksen jalkojen juuressa hän valitti ääneen epätoivoista yksinäisyyttään sille naiselle, jolta hän oli saanut hellintä rakkautta, mitä ikinä oli tullut hänen osakseen. Varjot olivat jo venyneet pitkiksi, kun hän nousi ja kasasi hajaantuneet kukat tuoksuiseksi läjäksi. Vähän aikaa hän seisoi paikallaan, tarkasti silmäillen haaksirikkoa esittävää kohokuvaa. Se herätti kokonaisen sarjan ajatuksia, ja äkillisen mielijohteen vallassa hän meni keskikuorin poikki ja etsi kuolleiden Cravenien muistotaulujen joukosta niitä levyjä, jotka oli ripustettu kadonneiden tai traagillisesti surmansa saaneiden vainajien muistoksi. Aluksi sattumalta ja sittemmin tarkoituksellisesti oli ne kaikki sijoitettu keskikuorin piiriin, joka anasti niin suuren osan pienen kirkon sisuksesta. Sen upean kauniin italialaisen muistomerkin edessä, johon oli piirretty kaikki, mitä Elisabetin aikaisen seikkailijan lyhyestä elämästä tiedettiin, hän seisoi pitkään, sydämensä sykkiessä kiivaasti silmäillen miellyttävää, polvillaan olevaa hahmoa, jonka kasvot ja vartalo olivat samanlaiset kuin hänen rakastamansa miehen.
Barry Craven… hän suuntasi katseensa länteen… Onnettomuuskertomuksissa mainittiin vielä neljä muuta samannimistä — heidän ruumiinsa olivat hajallaan kaukaisissa, tuntemattomissa haudoissa, he olivat seikkailuhalun ja levottomuuden hengen uhreja. Hän siirtyi hitaasti toiselta toiselle, hikien uudelleen traagilliset kaiverrukset, jotka hän osasi ulkoa, jotka olivat yhtä lähtemättömästi syöpyneet hänen muistiinsa kuin hänen edessään oleviin marmorilevyihin.
Barry Craven — Kadonnut Amazonin aarniometsiin,
Barry Craven — Jäätyneiden merien hiljaisuudessa.
Barry Craven — Menehtyi Saharan hiekkamyrskyyn.
Barry Craven — Jaappanissa.
Barry Craven — Barry Craven.
Sama nimi kohtasi hänen katsettaan joka taholla, kunnes häntä puistatti ja hän vei kädet kasvoilleen välttyäkseen näkemästä silmissään välkkyviä mustan ja kullan kirjavia alkukirjaimia. Häntä alituisesti kalvava pelko tuntui äkkiä muuttuneen läheisemmäksi, uhkaavaksi, vääjäämättömäksi. Muuttuisivatko häntä öin ja päivin vainoavat pahat aavistukset lähitulevaisuudessa tapahtuneiksi tosiasioiksi? Saisiko kirous, joka jo nyt oli ajanut Barryn kymmeneksi vuodeksi yhtämittaiselle harhailulle, hänet uudelleen valtoihinsa — katoaisiko hänkin etsiessään rauhaa, jota hän ei ollut löytänyt, kuten toiset olivat tehneet? Sitäkö varten Barry oli välttämättä vaatinut häntä perehtymään asioihinsa?
Hänen rakkauden herkistämä silmänsä oli kerkeästi huomannut, että Barryä aika-ajoin vaivasi jaksoittain uudistuva, syvä levottomuus, joka, sen Gillian oivalsi, oli kokonaan riippumaton ja erillään hänen elämäänsä synkistävästä, kolkosta muistosta. Horjumattoman kärsivällisesti hän oli opetellut erottamaan ne toisistaan. Hän oli salaapäin tarkkaillut miestään, pyrkien tajuamaan hänen erilaisia mielialojaan, koettaen ennakolta arvata hänen vaihtuvia tuuliaan, jotka tekivät hänen luonteensa tarkan tuntemisen niin vaikeaksi. Miellyttävä esiintyminen ja näennäinen iloisuus, jotka narrasivat muut ihmiset uskomaan elämän lahjoittaneen hänelle kaikki, mitä hän suinkin saattoi kaivata, eivät pettäneet Gilliania. Barry näytteli, samoin kuin hän itsekin, luonteensa, kaikkien taipumustensa vastaista osaa. Hän aavisti Barryä painavan jännityksen, jonka kestäminen hänestä näytti mahdottomalta, jonka joskus väkisinkin täytyisi johtaa katkeamiseen. Barryn itsehillintä oli tavallisesti harvinaisen pettämätön — vain kerran hän oli menettänyt malttinsa heidän avioliittonsa aikana; silloin oli hänen ylettömästi pingoittuneita hermojaan ärsyttävä tapaus aiheuttanut kiukunpuuskan, joka oli oloihin nähden tuntunut ylettömän, aiheettoman rajulta ja joka, jos se olisi ollut tarpeen, olisi osoittanut Gillianille, millainen hänen miehensä mielentila oli.
Barryn purkaus oli ollut ihan luonnollisen vastavaikutuksen aiheuttama, mutta vaikka Gillian sen käsittikin, tunsi hän hermostumista ja pelkoa ajatellessaan, että se uusiintuisi.
Hän pelkäsi kaikkea, mikä saattaisi jouduttaa mullistusta, joka aina väikkyi hänen silmissään uhkaavan pilven tavoin. Sillä ennemmin tai myöhemmin vaatisi Barryn rinnassa myllertävä rauhattomuus tyydytystä. Cravenien kirous tempaisi hänet taaskin valtoihinsa, ja hän jättäisi vaimonsa yksin. Ja Gillianin olisi katseltava hänen lähtöään ja tuskaisesti odotettava hänen paluutaan, samoin kuin hänen sukunsa muutkin naiset olivat varronneet ja kärsineet. Ja jos hän lähtisi, niin palaisiko hän milloinkaan? Vai pitäisikö Gillianinkin kokea riuduttavaa jännitystä, pitkittynyttä epävarmuuden kauhua, pitäisikö hänenkin tuntea, kuinka toivo häipyisi, käyden vuosi vuodelta yhä heikommaksi ja vihdoin tyyten sammuen epätoivon aaltojen sulkeutuessa hänen päänsä ylitse? Häneltä pääsi valitus, joka muistutti haavoittuneen eläimen parahdusta. Tuskallisen elävästi hän näki mielikuvituksensa silmillä synkkien muistotaulujen joukossa vielä yhden levyn — joka olisi viimeinen. Barry oli viimeinen Craven. Eikö se merkinnyt hänestä mitään — oliko entisyyden murhe, jota Gillian ei tuntenut, mutta joka oli niin selvittämättömästi, niin peloittavasti kietoutunut hänenkin elämäänsä, tukahduttanut Barryn sukuylpeydenkin? Eikö hänen sydämensä syvyydessä, joka oli puolisolta salattu, piillyt isyyden ajatus, halu pitää elossa suvun nimeä, suvun perinnäisiä tapoja? Näytti melkein siltä — mutta kuitenkin Gillian kummasteli. Jos se nainen, jota Barry oli rakastanut — ja jonka Gillian lujasti uskoi olleen olemassa — olisi elänyt tai osoittautunut uskolliseksi, niin eikö hän sittenkään olisi toivonut itselleen poikaa? Hyvin haikeasti huokaisten Gillian koetti haihduttaa tätä vihlovaa ajatusta mielestään.
Äkkiä alkoi ympäristö häntä kammottaa. Häntä puistatti, kun hän katsoi ympärillään oleviin esineisiin; ne herättivät häntä väijyvän pelon, joka kohosi huippuunsa, muuttui kauhistavaksi. Se ei ollut milloinkaan ennen ollut niin likeinen ja niin voimakas. Se oli väkevämpi kuin hänen tahtonsa hänen koettaessaan torjua sitä, ja perinnöllinen taikausko sai hänet pitämään sitä enteenä. Pieni, rauhaisa kirkko muuttui äkkiä kauhun paikaksi, hirvittäväksi ruumishuoneeksi, josta huokui rauenneita toiveita, tuhoutunutta elämää. Hänestä tuntui kuin olisi hänen ympärillään häilynyt lukemattomien Cravenien henkiä, vihamielisiä, pahansuovia, ilkkuen hänen heikkoudelleen, nauttien hänen pelostaan — kuoleman valtakunnan haaveolentoja, jotka tungeksivat, hyörivät, uhkasivat. Hän oli näkevinään ne sankkana, kammottavana joukkona piirittämässä häntä, kuulevinaan niiden supattavan, mutisevan, pilkkaavan — häntä, yksinäistä olentoa — ventovierasta sielua, jonka läheisyyttä ne inhosivat. Hänen korvissaan kaikui äänten hälinää, hänen silmiensä edessä väikkyi epämääräisiä, haaveellisia, varjomaisia hahmoja. Häntä puistatti niiden todelliselta tuntuva kosketus. Lamaantuneena ja liikarasittuneena hän antautui mielikuvituksensa luoman kauhun valtaan. Tukahdutetusti parkaisten hän pyörsi pakoon, kädet ojossa, valmiina torjumaan todelliselta tuntuvaa, näkymätöntä laumaa, uskaltamatta enää edes katsahtaa armahtavaan Kristukseen, jonka tyyni rauhallisuus oli niin jyrkkänä vastakohtana hänen sydämessään riehuvalle myrskylle.