Silmittömästi hän riensi alas pääkuorin portaita, pitkin lyhyttä keskikuoria hirsistä veistettyyn eteiseen ja törmäsi siellä rajusti parhaillaan sisään astuvaan henkilöön. Kuka tulija oli, sillä ei sinä hetkenä ollut väliä — riitti se, että hän oli inhimillinen olento, todellinen, kouraantuntuva, johon hän sai takertua vapisevana, sekavana. Häntä tukemaan kiertyi vankka käsivarsi, ja hän nojasi vähän aikaa siihen hervottomana kokemansa hermojännityksen lauettua. Kun hän sitten vähitellen sai takaisin itsehillintänsä, oivalsi hän, kuinka sopimaton hänen asentonsa oli, ja kuuma puna lehahti hänen poskilleen. Hän vetäytyi taaksepäin, hellitti sormensa tweedkankaisesta takista, jota ne olivat niin tiukasti puristaneet, koetti irtautua käsivarresta, joka vieläkin oli hänen hartioittensa ympärillä, ja katsahti ujosti auttajaansa, jupisten kiitoksia.
»David!» huudahti hän sitten. »Oi, David —» Hän purskahti itkemään.
Peters talutti hänet eteisen seinustalla olevalle penkille ja veti hänet istumaan viereensä.
»Niin, David», virkkoi hän huulillaan hieno, surullinen hymy. »Menin ohitse, ja Mouston ilmaisi minulle sinun olevan täällä.» Hän puhui verkkaisesti antaakseen Gillianille tointumisaikaa, kiittäen kohtaloa siitä, että Gillian oli kaatunut hänen syliinsä eikä jonkin juoruilevan kyläläisen käsivarrelle. Hän oli nähnyt vilahdukselta Gillianin kasvot, kun hän syöksyi ulos kirkon ovesta, ja arvasi, että hänen kiihtymyksensä oli aiheutunut jostakin voimakkaammasta vaikuttimesta kuin murheesta, vaikka hän murehtikin neiti Cravenia suuresti. Hän oli nähnyt pelkoa Gillianin säikkyneissä silmissä, jotka olivat katsoneet häneen tuntematta häntä — ja se pelko harmitti häntä, herätti hänessä avutonta kiukkua.
Hän oli kiintynyt Gillianiin kuin omaan tyttäreensä, jos sallimus olisi ollut suopeampi ja suonut hänelle sellaisen. Ja hän oli tuntenut jäytävää rauhattomuutta, kun hänen kiintymyksen terästämä silmänsä oli pannut merkille, kuinka Gillian oli viimeisten kahdentoista kuukauden aikana yhäti muuttunut. Avioliitto, josta hän samoin kuin neiti Craven oli toivonut niin paljon, ei sittenkään näyttänyt tuovan iloa, ei miehelle eikä vaimolle. Kun likeisesti tunsi kummankin ja seurusteli paljon heidän kanssaan, näki hän syvemmälle kuin satunnaiset vieraat, joista Towersin perhe-elämä näytti ihanteellisen onnelliselta ja sopuiselta. Mitään varsinaista kiinnekohtaa ei hänelläkään ollut; Craven oli aina kohtelias ja huomaavainen, ja Gillian oli palvelevaisen vaimon esikuva. Mutta ilmassa oli tuntu, jonka hän herkkävaistoisena erotti, epämääräistä, näkymätöntä jännitystä, jonka hän koetti uskotella olevan pelkkää kuvittelua, mutta jonka hän sydämessään tunsi olevan olemassa. Joskus hän oli katsellut heitä kumpaakin heidän aavistamattaan ja lukenut heidän kummankin kasvoista samaa karvasta tuskaa, samaa tyydyttämätöntä kaipausta. Vaikka heillä olikin niin suuressa määrin kaikkea, mitä elämä saattoi tarjota, näyttivät he kuitenkin kaipaavan onnea, joka heillä kaiken järjen mukaan olisi pitänyt olla. Kenen oli vika? Hän piti heistä molemmista ja torjui kammoten mielestään sen kysymyksen; hän ei suinkaan halunnut ruveta heidän suhteittensa tuomariksi eikä tutkistella heidän salattuja asioitaan. Kun hän yhtenään joutui heidän seuraansa, arvasi hän paljon, mutta sulki silmänsä vieläkin enemmältä. Mutta huoli jäyti häntä, ja sitä lietsoi Barryn isän ja äidin surullinen muisto. Oliko kohtalo määrännyt hänet katselemaan uutta samanlaista murhenäytelmää kykenemättä torjumaan vielä kahden elämän sortumista? Kuinka surkeata! Hän ei voinut tehdä mitään, ja hänen avuttomuutensa vimmastutti häntä.
Istuessaan nyt kirkon pienessä eteisessä, puristaen Gillianin kättä, tunsi hän paremmin kuin milloinkaan ennen, kuinka äärimmäisen arkaluontoinen hänen asemansa oli. Vaistomaisesti hän aavisti, että hänellä oli otollisempi tilaisuus kuin konsanaan tunkeutua Gillianin ja Barryn elämää synkistävän pilven lävitse, mutta yhtä selvästi hän tajusi, ettei hän saanut millään tavoin vihjata sitä käsittävänsä. Hän tunsi Gillianin aran, herkkätuntoisen mielen liian tarkoin, ja hänen oma uskollisuutensa ja vilpittömyytensä estivät häntä sillä tavoin pakottamasta toista uskomaan hänelle asioitaan. Sensijaan hän alkoi puhua ikäänkuin Gillianin kiihtymyksen syynä olisi luonnollisesti ollut neiti Cravenin muisto.
»Miksi tulit tänne, jos se tuottaa sinulle tuskaa?» huomautti hän tyynen moittivasti. »Hän ei ymmärtäisi sitä väärin. Hänen käsityksensä kuolemasta oli perin järkevä, perin terve. Hän kuoli ylevästi — alttiisti. Häntä surettaisi äärettömästi, jos hän tietäisi, kuinka murehdit.»
Gillianin sormet nytkähtelivät suonenvedontapaisesti hänen kädessään.
»Kyllä tiedän — tiedän sen», kuiskasi hän, »mutta, David, kaipaan häntä niin — niin sanomattomasti».
»Niin me kaikki kaipaamme», vastasi Peters. »Sellaista ystävää kuin Caro Craven oli ei menetä keveästi. Mutta joskin murehdimme kuolleita, on meidän ajateltava eläviä — ja sinulla on Barry», lisäsi hän melkein julman harkitusti.