»Pursi sopi paremmin vanhalle, pinttyneelle poikamiehelle, rakas ystävä», väisti hän hymyillen. Sitten hän loi Gillianiin tutkivan katseen. »Entä mitä puuhasit kaiket päivät yksinäsi miesten ollessa vuorilla?»
Gillian kohautti hiukan olkapäitään.
»Piirsin luonnoksia — ja — niin, tein kaikenlaista», vastasi hän epämääräisesti. »Missä tahansa on yllin kyllin tekemistä, kun vain viitsii vaivautua sitä etsimään.»
»Useimmilla ihmisillä ei ole», väitti Peters, pysäyttäen auton talon pääoven edustalle.
»Onko Barry palannut Lontoosta?»
»Tulee tänään iltapäivällä. Kiitos kyydistä, David! Olet esiintynyt laupiaana samarialaisena koko iltapuolen. En usko, että olisin jaksanut kävellä. Näkemiin — ja unohda!» kuiskasi Gillian.
Peters hymyili tyynnyttävästi ja heilautti kättään, pannen samassa auton uudelleen liikkeeseen.
Kutsuttuaan Moustonia, joka hilpeästi kieriskeli viileässä ruohikossa, Gillian meni hitaasti sisälle. Koiran hyppiessä hänen ympärillään hän nousi aatoksiinsa vaipuneena leveät portaat ja kääntyi atelieriin vievään käytävään. Kaikista huoneista se tuntui parhaiten sopivan hänen mielentilaansa. Hän halusi olla yksin, niin syrjässä etteivät sattumalta saapuneet kyselijät häntä tapaisi ja ettei häntä häirittäisi; kaikki tiesivät, että atelierissa hänen oli annettava olla rauhassa.
Käytävässä hän kohtasi kamaripalvelijattarensa, luovutti hänelle hattunsa ja käsineensä ja käski tuoda teetä itselleen.
Mouston marssi edellä huoneeseen varmana kuin ainakin omistaja ja tutki touhuisesti sen sisältöä koirien innokkaaseen tapaan, ikäänkuin epäillen, että sen poissa ollessa oli sieltä viety joku tuttu esine, ja levottomana tahtoen varmistua siitä, että kaikki oli paikoillaan. Sitten se tyytyväisesti murahtaen käpertyi chesterfieldiläiselle matolle, jonka luokse, sen se tiesi, teevehkeet sijoitettaisiin.