Gillian katsahti ympärilleen ja huoahti. Vaikka hän pitikin huoneesta paljon, ei se enää ollut koskaan tuntunut samalta sen syyskuun iltapäivän jälkeen, josta tuntui olevan paljon kauemmin kuin kahdeksantoista kuukautta. Sen aikaisemmin suoma rauha oli poissa. Nyt siihen aina liittyi haikean tuskan muisto. Hänen ei ollut milloinkaan enää onnistunut saada takaisin vapauden ja onnen tunnetta, jota se aina ennen oli herättänyt. Vieläkin se oli hänen pakopaikkansa, johon hän vetäytyi käymään sisäisiä taistelujaan yksinäisyydessä, jossa hän etsi unohdusta, työskennellen tuntikausia, mutta enää se ei ollut unelmien linnan etuhuone. Enää hänellä ei ollut unelmia, jälelle oli jäänyt vain rusentava, puuduttava todellisuus.
Hän ajatteli puolisoaan, ja hänen mielessään alituisesti pyörivä kysymys tuntui nyt entistä itsepintaisemmin vaativan vastausta. Minkä tähden Barry oli ottanut hänet puolisokseen? Sen syyn, jonka hän itse oli maininnut, oli hänen myöhäisempi esiintymisensä osoittanut paikkansapitämättömäksi. Hän oli pyytänyt Gilliania säälimään yksinäistä miestä, ottamaan osaa hänen yksinäisyyteensä — mutta hän ei ollut antanut siihen tilaisuutta. Gillian oli kaikin käytettävissään olevin keinoin koettanut päästä häntä likemmäksi, olla hänelle sellainen kuin luuli hänen tarkoittaneen, mutta kaikki hänen ponnistuksensa olivat rauenneet tyhjiin. Oliko hän yrittänyt kylliksi, tehnyt kylliksi? Sielunhädässään hän aprikoi, olisikohan jonkun toisen onnistunut saavuttaa se, mihin hän ei ollut kyennyt. Ja oliko hänen ponnistelunsa rauennut turhaan, koska Barry ei sittenkään ollut ilmaissut todellista syytä?
Ja nyt vasta tuntui kirkas älynvälähdys äkkiä selvittävän hänelle avioliiton pohjana olevan todellisen syyn ja selittämättömän kummallisen jalomielisyyden. Tuntui siltä kuin olisi huntu raa'asti riuhtaistu hänen silmiltään. Se selitti paljon, loi kokonaan uutta valaistusta moniin seikkoihin, jotka olivat panneet hänet ymmälle. Se muutti toiseksi hänen asemansa, koko hänen sielullisen katsantokantansa. Kuinka hän oli voinutkaan olla niin typerän sokea, niin tylsä — kuinka hän oli saattanut olla sitä käsittämättä? Barry oli valehdellut hänelle; se oli tosin ollut hyväntahtoinen, ylevä valhe, mutta valhe siitä huolimatta; hän oli mennyt hänen kanssaan avioliittoon säälistä, pitääkseen huolta hänestä, koska uskoi, ettei hän itse kykenisi huolehtimaan itsestään. Barrystä siis olivat hänen riippumattomuusunelmansa olleet lapsellista kunnianhimoa, sulaa kuvittelua, ja pulassaan hän oli katsonut velvollisuudekseen tehdä, mikä Gillianista nyt tuntui sietämättömältä.
Gillianin valtasi kirvelevä häpeä. Hänet oli nöyryytetty, painettu maan tomuun, hänen niskoillaan oli rusentava velkataakka. Hän oli pelkkä lisäkuorma; hänet oli sysännyt Barryn hartioille mies, jolla ei ollut vähääkään oikeutta vedota hänen auliuteensa. Hänen isänsä — hänen lapsuusaikaisten haaveilujensa yli-ihminen! Kuinka hän oli uskaltanut? Jollei rakkaus isää kohtaan olisi sammunut jo vuosia sitten, olisi se kuollut nyt, hänen mielessään palavan kiihkeän harmin hetkellä. Mutta sitä miestä kohtaan, joka niin auliisti oli ottanut kestääkseen sellaisen rasituksen, hänen sydämensä tunsi suurempaa rakkautta, syvempää kiitollisuutta kuin koskaan ennen.
Mutta kuinka hän, tämän uuden tiedon polttaessa hänen sieluaan, voisi enää milloinkaan nähdä Barryä? Häntä halutti hiipiä tiehensä ja piiloutua kuin iskun saanut eläin — ja Barry tulisi kotiin tänään. Muutamien tuntien kuluttua hänen olisi kohdattava Barry, vihdoinkin täysin tietäen, kuinka suuri hänen velkansa oli, ja samalla tietäen senkin, että hänen oli mahdoton puhua havainnostaan. Sillä hän tunsi, ettei hän voisi koskaan pakottautua mainitsemaan siitä, ja tunsi Barryn kyllin hyvin tietääkseen, ettei sen mainitseminen saisi tulla kysymykseenkään. Heidän välisensä juopa oli liian laaja. Ne kaksi päivää, jotka hän oli yksin viettänyt Towersissa, olivat tuntuneet loputtomilta, mutta nyt hänen tunteensa heilahtivat toisaalle, ja hän toivoi Barryn saapumisen siirtyvän tuonnemmaksi. Häntä kammotti jo se ajatuskin, että he kohtaisivat toisensa. Vaikka hän moittikin itseään pelkuriksi, päätti hän kuitenkin jättää pelätyn tapaamisen päivällisajaksi, jolloin Forbes ja pari palvelijaa olisi saapuvilla; se terästäisi häntä sopeutumaan tilanteeseen ja antaisi hänelle aikaa valmistautua niiden myöhempien, vaikeampien tuntien varalle, jolloin hän olisi Barryn kanssa kahden kesken. Sillä Barry oli ottanut tavakseen istua illoin hänen seurassaan sen lyhyen ajan, jonka hän viipyi alakerrassa, ja piti siitä tavasta tiukasti kiinni. Siihen kohteliaisuuteen kuten kaikkiin muihinkin huomaavaisuuden osoituksiin nähden hän oli tunnontarkka. Hän itse paneutui makuulle paljoa myöhemmin, ja usein oli Gillian aprikoinut, mitä hän puuhaili, mitä ajatteli ollessaan yksin työhuoneessaan, joka oli hänen turvapaikkansa.
Mutta hän oli johtunut melkein pelkäämään heidän yhdessä istumiaan iltahetkiä; jännitys kävi yhä vaivaavammaksi. Kahden viimeisen Skotlannissa vietetyn viikon aika oli ollut raskaampi kuin niiden edellinen. Cravenin rauhattomuus oli ollut näkyvämpi, selvempi. Ja nyt sitä muistellessaan Gillian mietti, olikohan niiden miesten seura, joiden kanssa Barry oli matkustellut ja metsästellyt kaukaisissa maissa, lietsonut hänen veressään piilevää vaellushalua. Kun skotlantilaisessa huvilassa aina päivällisen jälkeen kerrottiin entisiä muistoja, oli Barry itse ollut omituisen harvasanainen, mutta kuunnellut kiihkeän tarkkaavasti; hänen esiintymisensä oli huolestuneena tarkkailevasta Gillianista muistuttanut häkkiin teljetyn eläimen pakollista tyyneyttä, kun se näennäisesti alistuneena kestää vankeutta, mutta koko ajan hautoo karkaamista.
Juuri silloin olivat hänen pelokkaat aavistuksensa äkkiä muuttuneet suoranaiseksi peloksi. Muuan tapaus, joka oli sattunut muutamia päiviä sen jälkeen, kun metsästäjät olivat poistuneet heidän luotaan, oli lisännyt hänen levottomuuttaan. Hän oli mennyt kysymään Barryltä neuvoa vaikeissa talousasioissa ja tavannut hänet kumartuneena tarkastamaan laajaa karttaa. Hänen lähestyessään mies oli käärinyt sen kokoon, ja hänen käyttäytymisensä tähden oli Gillianin ollut mahdoton kysellä mitään, mikä muutoin olisi tuntunut luonnolliselta. Hän oli totuttautunut pysymään ääneti eikä ollut huomauttanut mitään, mutta kokoon kääritty, piilotettu kartta ja sen mahdollinen merkitys eivät lähteneet hänen mielestään. Saattoihan se merkitä vain sitäkin, että Barryn mielenkiinto oli jälleen kohdistunut entisten urotöiden näyttämöihin — palavasti Gillian toivoi asianlaidan olevan niin. Mutta se saattoi myöskin merkitä, että Barry suunnitteli uusia retkiä…
Teetä tuovan palvelijan saapuminen keskeytti hänen ajattelunsa vähäksi aikaa. Miehen järjestäessä yksinkertaista kalustoa, joka paremmin sopi atelieriin kuin Forbesin alakerrassa ehdottoman tarpeellisena pitämään huoliteltuun komeuteen, hän siirtyi keskeneräistä maalausta kannattavan telineen ääreen. Hän katseli sitä arvostelevasti. Oliko Barry oikeassa — eivätkö hänen työnsä sittenkään olleet muuta kuin taiteenharrastajan keskinkertaista tavoittelua? Hän oli ollut niin luottava, niin itsevarma. Ja häntä opettanut pariisilainen mestari oli myöskin ollut luottava ja varma. Mutta kun hän silmäili edessään olevaa keskeneräistä luonnosta, alkoi hänen luottamuksensa horjua. Se ei ollut tyydyttänyt häntä hänen valmistaessaan sitä, ja nyt se näytti ihan auttamattoman kelvottomalta. Hän huokasi raskaasti ja tuijotti siihen tarmottomana; se tuntui kuvaavan hänen kaikkien toiveittensa luhistumista. Mutta nopeasti hänen rohkeutensa uudelleen elpyi. Yksi huono työ ei merkinnyt epäonnistumista — hän ei myöntäisi pettyneensä. Sitä hän oli maalannut ollessaan äärimmäisen masentunut, koko maailman näyttäessä harmaalta ja toivottomalta, ja huono tulos johtui keskittymisen puutteesta. Hän oli sallinut levottomien ajatustensa häiritä itseään liian paljon, ja hänen huomiokykynsä hajaantuminen ja hänen surunsa olivat vaikuttaneet työhön turmiollisesti. Niin sen täytyi olla. Omaa arvostelukykyään hän oli saattanut epäillä, mutta opettajansa sanaa — ei. Hänen oli onnistuttava, hänen oli osoitettava olleensa oikeassa, de Myéresin olleen oikeassa. »Travaillez, travaillez, et puis encore travaillez», jupisi hän, kuten oli kuullut opettajansa satoja kertoja kehoittavan, repi luonnoksen palasiksi ja viskasi kappaleet isoon paperikoppaan.
Kohauttaen hieman olkapäitään hän kääntyi teepöytään päin, jonka ääressä Mouston istui innokkaasti odottaen ja totisin, ruskein silmin tarkkaillen teekannun tärisevää kantta. Hän valmisti teen, veti sitten koiran luokseen ja syleili sitä melkein intohimoisen rakkaasti. Usein sellaista ei sattunut, mutta joskus hänen kaihoiset tunteensa pyrkivät purkautumaan, ja muun hellittävän puutteessa hän valoi ne villakoiraansa, joka vastalahjaksi oli kiintynyt häneen pettämättömästi. Joshio oli vieläkin ainoa koko talon henkilökunnasta, joka iltikseen sai koskea siihen, ja Cravenia kohtaan se osoitti omituisia, vihan ja pelon sekaisia tunteita. Moustonille — ainoalle uskotulleen — hän nyt kuiski uusia, kahden viimeisen yksinäisen päivän kuluessa kehitettyjä suunnitelmiaan, miten hän voisi paremmin oppia tuntemaan Barryn hämärää luonnetta, joka siihen saakka oli uhitellut hänen ponnistuksiaan, miten hän vielä koettaisi murtaa heitä erottavaa muuria. Puhuminen, vaikkapa vain koiralle, huojensi mieltä, ja hän oli liian syventynyt siihen kuullakseen ääntä, jonka koiran herkkä korva heti erotti. Ärähtäen se kiskaisi päänsä irti hänen sylistään, ja säpsähtäen hän katsahti ovelle, luullen jonkun palvelijan saapuneen.
Mutta sensijaan hän näkikin puolisonsa. Barryn odottamaton tulo huoneeseen, jota hän tavallisesti karttoi, riisti puhekyvyn Gillianilta, joka ei ollut valmistautunut häntä kohtaamaan. Huulet kalpeina hän tuijotti mieheensä kykenemättä lausumaan edes sovinnaista tervehdystä, ja hänen sydämensä jyskytti rajusti hänen katsellessaan, kun Barry tuli lattian poikki. Ei Barrykään tuntunut osaavan virkkaa mitään, ja yhä pahemmin hermostuen Gillian pani merkille, että hänen kasvonsa olivat synkät silminnähtävästä harmista. Nopeasti painostavaksi käyvän äänettömyyden rikkoi Mouston, joka uudelleen äkäisesti ärähtäen äkkiä kiukkuisesti syöksähti Cravenin kimppuun. Mutta vikkelästi Craven tarttui siihen voimakkain käsin ja sinkautti sen nurkkaan, jonne se putosi jysähtäen; ällistyksestä ja kivusta se päästi kimeän vinkunan, joka muuttui katkonaiseksi uikutukseksi, kun se odottamattoman rangaistuksen masentamana ryömi ison kaapin alle, joka näytti tarjoovan turvallisen pakopaikan.