»Barry!» Gilianin huudahdus, josta kuvastui epäilevää hämmästystä, sai Cravenin tajuamaan, että hänen antamansa rangaistuksen oli täytynyt Gillianista näyttää tarpeettoman ankaralta. Eihän voinut odottaa Gillianin näkevän hänen ajatuksiaan ja tietävän, kuinka vastenmielistä hänestä oli nähdä koiraa Gillianin syleilyssä. Hän oli mustasukkainen — koiralle, eikä hän ollut sellaisella tuulella, että olisi välittänyt hillitä mustasukkaisuutensa nostattamaa kiukkua.
»Olen pahoillani», sanoi hän lyhyesti. »En olisi välittänyt siitä, että se kävi kimppuuni. Se on kenties luonnollinen asia — mutta en siedä sitä, että sinä suutelet tuota vietävän otusta», lisäsi hän äänessään kiivas sävy, joka kiihoitti Gilliania enemmän kuin hillitympi selitys olisi tehnyt. Tahallinen julmuus eläintä kohtaan, olipa sen rikkomus vaikka kuinka raskas, ei ollut Cravenin tapaista, ja Gillian oli varma, ettei Mouston ollut hänen ärtymyksensä alunperäinen aiheuttaja. Jo aikaisemmin oli täytynyt tapahtua jotakin, mikä suututti häntä — kenties se asia, jota varten hän oli ollut Lontoossa — ja hänen tänne tullessaan yllättämänsä näky oli vihlaissut hänen ärtyneitä hermojaan. Hän ei ollut koskaan ennen huomauttanut mitään siitä, että Gillian piti koirasta, joka seurasi häntä kuin varjo, eikä ollut edes moittinut häntä siitä, että hän hemmoitteli sen piloille, kuten Peters oli useinkin tehnyt. Barryn äskeinen menettely tuntui sentähden sitäkin oudommalta — mutta Gillian oivalsi vastustamisen mahdottomaksi. Koira oli käyttäytynyt pahasti ja saanut kärsiä varomattomuudestaan; hän ei voinut puolustaa sitä — vaikka olisikin halunnut. Eikä hän halunnutkaan. Sillä hetkellä Mouston tuskin merkitsi mitään — mikään muu ei merkinnyt mitään kuin se sietämätön tosiasia, että Craven oli pahalla tuulella. Jos hän olisi tietänyt sen huonon tuulen todellisen syyn, olisi puhuminen ollut helpompaa. Hän pelkäsi yhä enemmän ärsyttävänsä Barryä, mutta tunsi, että häneltä odotettiin jonkunlaista vastausta. Äänettömyys saatettaisiin tulkita väärin.
Hänen tunteensa eivät suinkaan olleet tyynet, mutta hän pakotti äänensä rauhalliseksi ja virkkoi keveästi:
»Useimmat naiset ovat narrimaisesti mieltyneet johonkin eläimeen, faute de mieux. Minä vain kuljen joukon mukana.»
»Sinullakinko faute de mieux?» Terävä huomautus sattui Gillianiin kuin ruumiillinen isku. Hän ei uskaltanut luottaa itseensä eikä kyennyt hillitsemään huuliensa värähtelyä, ja hän kääntyi toisaalle ja meni noutamaan toista kuppiparia astiakomerosta.
»Vastaahan minulle, Gillian!» kehoitti Barry kireästi. »Paremman puutteessako sinä tuhlaat niin paljon rakkautta tuolle matelevalle elukalle» — hän osoitti koiraa, joka surkeasti ryömi vatsa lattiata viiltäen Gilliania kohti pakopaikastaan kaapin alta — »kaipaavatko käsivartesi lasta — eivätkä koiraa?»
Hänen kasvonsa olivat pingoittuneet, ja hänen Gillianiin tuijottavista silmistään hehkui raju kaipaus. Hän kiusasi itseään sanomattomasti — kiusasiko hän Gillianiakin? Saattoivatko hänen mitkään sanansa liikuttaa Gilliania, järkyttää hänen levollista tyyneyttään, joka joskus hänen oman rauhattomuutensa vastakohtana tuntui hänestä melkein sietämättömältä? Gillian oli tunnollisesti täyttänyt heidän sopimuksensa ehdot ja oli nähtävästi tyytyväinen sen rajoituksiin. Häntä näytti tyydyttävän tämä kirottu elämä, jota he elivät. Mutta äkkiä oli Barryn mielessä herännyt halu varmistautua siitä, että tämä hänen olettamuksensa piti paikkansa, ettei Gillianin ulkoisen tyytyväisyyden alla piillyt kaipausta ja toiveita, joita hän koetti salata. Mutta mitäpä hyödyttäisi heitä kumpaakaan, jos hän puristaisi Gillianilta salaisuuden, mihin hänellä — hänen omasta syystään — ei ollut oikeutta? Taivuttaessaan tytön suostumaan tähän rikkinäiseen avioliittoon hän oli jo tehnyt kyllin suuren vääryyden häntä kohtaan — hänen ei tarvinnut tehdä toisen elämää enää raskaammaksi. Ja juuri nyt, hillittömän intohimon hetkellä, hän oli puhunut häikäilemättömästi, anteeksiantamattoman häikäilemättömästi. Hänen ilmeensä kävi entistä pingoittuneemmaksi, ja hän siirtyi likemmäksi Gilliania.
»Gillian, tein sinulle kysymyksen», alkoi hän epävarmasti. Gillian pyörähti nopeasti häneen päin ja silmäili häntä katse värähtämättä, vaikka kasvot aavemaisen kalpeina.
»Sinä olet ainoa henkilö, jolla ei ole oikeutta kysyä minulta sitä, Barry.» Hänen äänensä ei ollut kiukkuinen, ei edes moittiva, mutta siitä huokui lempeätä arvokkuutta, joka lamautti Barryn. Hän kääntyi poispäin, tehden rajattoman katumuksen eleen.
»Pyydän anteeksi», lausui hän, ja hänen äänensä särähti. »Käyttäydyin koiramaisesti — sanani olivat hyljeksittävät.» Sitten hän kääntyi jälleen Gillianiin päin, käyden äkkiä kiivaaksi. »Jospa Jumala olisi suonut minun jättää sinut vapaaksi! Minulla ei ollut oikeutta mennä avioliittoon kanssasi, turmella elämääsi itsekkyydelläni, estää sinua saamasta rakkautta ja lapsia, joita sinulla pitäisi olla. Olisit saattanut kohdata miehen, joka olisi antanut sinulle niitä molempia, joka olisi tehnyt elämäsi täysin onnelliseksi, kuten sen pitäisi olla. Kirotussa itsekkyydessäni olen tehnyt sinulle miltei suurimman vääryyden, mitä mies voi naiselle tehdä. Hyvä Jumala, minusta on ihme, ettet vihaa minua!»